Luin sen ! Nyt
en enää ihmettele , että miehen ainoa harrastus ja mielenkiinto kohdistui seksiin !
Mikään muu ei kiinnostanut., vaikka miten yritin saada innostumaan eri harrastuksista. Lukeminen ei tainnu olla kielletyjen listalla.
Ei kai alunperin ollut tarkoituskaan puhua niiden puolesta jotka "haluavat elää näin", vaan niiden puolesta, jotka EIVÄT halua elää niin. Miksi se on niin vaikeaa...? Eläkää ihan vapaasti laillanne, mutta antakaa heikommille ja onnettomillekin mahdollisuus valita...
Täysin hyödytöntä on repostella täällä sitä-ja senkin-perheen psykoottista äitiä. Mitä se häntä auttaa? Jos lähipiirisäsi on uskovainen (tai kuka vaan), kärsivä, mene ja tarjoa apuasi. Minä olen kuulunut kahdella paikkakunnalla asuessani rauhanyhdistykseen ja nyt käyn seuroissa uudella paikkakunnalla, elän lestadiolaisen naisen ja äidin arkea. Olen valmis auttamaan, jos apua tarvitaan. Mieheni ottaa uskon asiat yksinkertaisen suoraviivaisesti kuten Raamatussa opetetaan ja minä mietin eevamaisesti onko Jumala todella sanonut näin. Käymme seuroissa, lapset käyvät pyhäkoulussa ja raamattuluokassa,kyläilemme aika paljon, teemme luontoretkiä, ulkoilemme, olemme paljon perheen kesken yhdessä, riitelemme toisinaan, mutta pyydämme aina anteeksi, emmekä muistele vanhoja kaunoja. Meillä lapset soittavat, ääntää kuuluu. Muutaman kerran viikossa saavat pelata tietokoneella, yhdeksältä ovat omissa sängyissä kouluiltoina. Jokainen tekee kerran päivässä yhden isomman kotityön. Mieheni kanssa juttelemme usein myöhään yöhön tai teemme muuta mukavaa. Nauramme lasten tempauksille, höpötämme. En ole alistettu, joskus mietin onkohan mieheni vaikka pontevasti väittää, ettei ole! Isälle sälyttyy niin monenlaista ison perheen ja -talon hoidossa. Me haluamme elää näin. Tämä on hyvä ja oikein ja olemme keskimäärin onnellisia, vaikka kakkapäiviäkin on. Tavallista uskovaisen perheen elämää. Onko teillä muilla sitten erilaista? Miten meidän elämämme poikkeaa "normaalista", kun se niin ärsyttää? Onhan hengenlahjoja monenlaisia, joten löytynee lestadiolaisistakin se ihmistyyppi joka jää rypemään katkeruuteensa ja kertoo suut silmät täyteen omia maailman kauheimpia kokemuksiaan synnytyksestä ja kaikesta mahdollisesta. Kaikki ihmiset eivät tunnista voimavarojaan, ymmärrä puhetta, kuuntele neuvoja, osaa antaa anteeksi tai yrittää uudelleen/toisella tavalla. Ihmisten kesken on aina niin, uskoipa miten vaan. Miksi leimata ääriesimerkein koko yhteisö? Autetaan yhdessä niitä, jotka ovat olleet lestadiolaisia mutta haluavat eroon siitä kaikesta! Aina kun jättää jotakin taakseen, saa uutta tilalle ja päin vastoin. Ei ole kenellekään hyvä, että jonkun tarvitseen lähteä katkerana. Eniten katkeruus vahingoittaa sitä joka katkeroituu. Huomaatteko, että täällä jatisevat etupäässä entiset ja nykyiset "meikäläiset". Tuskin tämä kovin monia muita edes jaksaa kiinnostaa.
Joku tossa sanoi, ettei tarvi suurperheiden lapsia sääliä. Onhan täällä tullut kommentteja asiasta.
Säälihän ei ketään autakaan. sitä varten onkin sosiaalihuolto ja huostaanotto ym. Ja onneksi koulussa joskus myös nähdään ja puututaan asioihin, vaikka ylikansoitettuja ovat koulutkin.
Pahaa oloa on joka yhteisössä. turha väittää että näissä piireissä ei.
Ja rikkinäinen kotikin (mitä lie tässä tark.rikkinäisellä, oletan avioeroa)
on mielestäni parempi, kun joku kulissipaska, jossa ei nähdä edes oman
porukan ahdinkoa, saati ymmärretä mitään lähimmäisen auttamisesta.
Minäkin olin sellainen 'kympin tyttö', luokan priimus. Sisälläni oli kuitenkin syvä ahdistus ja kipu.Minä aloin murtumaan 16-17 v. Nyt aikuisena olen onneksi? työkykyinen, mutta olen käynyt sellaisen helvetin läpi, etten toivoisi pahimmalle vihamiehellekään.
Sellainenhan minäkin kouluaikana olin: kiltti, luokkani priimus. Mutta mitä olenkaan aikuisena? Psyykkisesti sairas, työkyvytön. Ei kotona asuessa ollut mahdollisuutta olla muuta kuin kiltti ja totella, vaikka kuinka mieli kirkui vastaan. Nyt aikuisena sitä vasta joutuu käsittelemään näitä kaikkia, ja kokemaan sitä syylllisyyttä, kun ei enää olekaan se kiltti lapsi joka tottelee kaikkia lestasääntöjä mukisematta. Ja vaikka kuinka lapsena yritti, ei ikinä osannut olla tarpeeksi hyvä, etteikö olisi vanhemmilleen tuottanut pettymystä tekemällä syntiä.
Oletko siis ope tietoinen kaikista lestadiolaisista oppilaistasi, mitä heistä aikuisena tuli? Tuliko terveitä ja tasapainoisia, vai tuliko alkoholiin ahdistuksensa purkavia? Vai masentuneita työkyvyttömiä? Kaikki ongelmat kun eivät ilmene vielä lapsuudessa, vaan vasta sitten kun lapsuuden mielenpuolustusjärjestelmät murtuvat aikuisena.
Ovatko nämä tarinat lestadiolaisista totta? Kuulostavat sensaatiojutuilta ja urbaanilegendoilta. Olen työskennellyt opettajana muutamalla pohjois-Suomen kouluilla ja nykyään etelämpänä ja opettanut lukemattomaa määrää lestadiolaislapsia. Kolussahan näkyy koko yhteiskunnan kirjo. Koulun käyvät kaikki, ne joista tulee presidenttejä ja suuryritysten pomoja sekä myös ne syrjäytyvät ja ajutuvat rikoksiin. Ja vaikka kuinka mietin, en ole törmännyt yhteenkään huonosti hoidettuun lestadiolaislapseen. Ja tämä on taivahan tosi. On ollut jokunen villi ja vallaton, muutama koulun priimus, hyviä laulajia ja rehtejä urheilijoita. Kodeista on aina ollut vanhempainilloissa toinen vanhemmista, ei tosin aina minun luokassani, jos on ollut useammalla lapsella samaan aikaan. Yhteistyö on pelannut. Ja sen mukavampia lapsia ei olekaan. Äitien väsymyksestä en tiedä enkä siitä, keskustelevatko sen avoimemmin/peitellymmin lapsentekosuunnitelmistaan kuin muutkaan. Minun kanssani ei ole perhesuunnitelmista kukaan vanhemmista koskaan puhunut enkä ole kysellytkään. Lapsiin liittyvä keskustelu on ollut lestadiolaisäitien kanssa lähes poikkeuksetta avointa ja suoraa. Muuten myös isien. Ovat niitä harvoja perheitä, joista aika usein tulee isä vanhempainiltaan. Onkohan äideillä sitten tullut ulkonaliikkumiskielto ja kotiarestia?
"Kehoittaisin kaikkia, jotka ovat kokeneet tulleensa epäreilusti kohdelluiksi selvittämään asiat. Mitkään asiat eivät parane, jos niitä hautoo ja katkeroituu. Tälläiseen selvitystyöhön voi käyttää vaikkapa psykologia. Vapautuu kummasti energiaakin, kun ei tarvitse ikuisesti pohtia samaa asiaa. "
Missä tällaisia asioita voidaan käsitellä? Mielestäni esimerkiksi tämä keskustelu on hyvä keino käsitellä näitä. On ollut todella vapauttavaa lukea kohtalotovereiden kirjoituksia ja tuntuu, että tämä keskustelu on myös tarjonnut mahdollisuutta eheytymiseen ja hyvin vaikeiden ja pelottavien asioiden käsittelyyn. Mistä etsin ne henkilöt, jotka pitivät äitiäni yöllisissä hoitokokouksissa 70-luvulla? Heiltä minulla olisi varmaan paljon kysyttävää. Terapiassa olen käynyt jo pitkään, mutta nämä 'uskonasiat' tahtovat olla vain sitä luokkaa, ettei ne terapian keinoin selviä.
Luin sen ! Nyt
en enää ihmettele , että miehen ainoa harrastus ja mielenkiinto kohdistui seksiin !
Mikään muu ei kiinnostanut., vaikka miten yritin saada innostumaan eri harrastuksista. Lukeminen ei tainnu olla kielletyjen listalla.
Ei kai alunperin ollut tarkoituskaan puhua niiden puolesta jotka "haluavat elää näin", vaan niiden puolesta, jotka EIVÄT halua elää niin. Miksi se on niin vaikeaa...? Eläkää ihan vapaasti laillanne, mutta antakaa heikommille ja onnettomillekin mahdollisuus valita...
Exveeällä (?), uikku jne. Olisko teillä lisää hyviä tarinoita? Tai kenties uusia nimimerkkejä? Ärsyttikö open kirjoitus jotenkin?
Täysin hyödytöntä on repostella täällä sitä-ja senkin-perheen psykoottista äitiä. Mitä se häntä auttaa? Jos lähipiirisäsi on uskovainen (tai kuka vaan), kärsivä, mene ja tarjoa apuasi. Minä olen kuulunut kahdella paikkakunnalla asuessani rauhanyhdistykseen ja nyt käyn seuroissa uudella paikkakunnalla, elän lestadiolaisen naisen ja äidin arkea. Olen valmis auttamaan, jos apua tarvitaan. Mieheni ottaa uskon asiat yksinkertaisen suoraviivaisesti kuten Raamatussa opetetaan ja minä mietin eevamaisesti onko Jumala todella sanonut näin. Käymme seuroissa, lapset käyvät pyhäkoulussa ja raamattuluokassa,kyläilemme aika paljon, teemme luontoretkiä, ulkoilemme, olemme paljon perheen kesken yhdessä, riitelemme toisinaan, mutta pyydämme aina anteeksi, emmekä muistele vanhoja kaunoja. Meillä lapset soittavat, ääntää kuuluu. Muutaman kerran viikossa saavat pelata tietokoneella, yhdeksältä ovat omissa sängyissä kouluiltoina. Jokainen tekee kerran päivässä yhden isomman kotityön. Mieheni kanssa juttelemme usein myöhään yöhön tai teemme muuta mukavaa. Nauramme lasten tempauksille, höpötämme. En ole alistettu, joskus mietin onkohan mieheni vaikka pontevasti väittää, ettei ole! Isälle sälyttyy niin monenlaista ison perheen ja -talon hoidossa. Me haluamme elää näin. Tämä on hyvä ja oikein ja olemme keskimäärin onnellisia, vaikka kakkapäiviäkin on. Tavallista uskovaisen perheen elämää. Onko teillä muilla sitten erilaista? Miten meidän elämämme poikkeaa "normaalista", kun se niin ärsyttää? Onhan hengenlahjoja monenlaisia, joten löytynee lestadiolaisistakin se ihmistyyppi joka jää rypemään katkeruuteensa ja kertoo suut silmät täyteen omia maailman kauheimpia kokemuksiaan synnytyksestä ja kaikesta mahdollisesta. Kaikki ihmiset eivät tunnista voimavarojaan, ymmärrä puhetta, kuuntele neuvoja, osaa antaa anteeksi tai yrittää uudelleen/toisella tavalla. Ihmisten kesken on aina niin, uskoipa miten vaan. Miksi leimata ääriesimerkein koko yhteisö? Autetaan yhdessä niitä, jotka ovat olleet lestadiolaisia mutta haluavat eroon siitä kaikesta! Aina kun jättää jotakin taakseen, saa uutta tilalle ja päin vastoin. Ei ole kenellekään hyvä, että jonkun tarvitseen lähteä katkerana. Eniten katkeruus vahingoittaa sitä joka katkeroituu. Huomaatteko, että täällä jatisevat etupäässä entiset ja nykyiset "meikäläiset". Tuskin tämä kovin monia muita edes jaksaa kiinnostaa.
Joku tossa sanoi, ettei tarvi suurperheiden lapsia sääliä. Onhan täällä tullut kommentteja asiasta.
Säälihän ei ketään autakaan. sitä varten onkin sosiaalihuolto ja huostaanotto ym. Ja onneksi koulussa joskus myös nähdään ja puututaan asioihin, vaikka ylikansoitettuja ovat koulutkin.
Pahaa oloa on joka yhteisössä. turha väittää että näissä piireissä ei.
Ja rikkinäinen kotikin (mitä lie tässä tark.rikkinäisellä, oletan avioeroa)
on mielestäni parempi, kun joku kulissipaska, jossa ei nähdä edes oman
porukan ahdinkoa, saati ymmärretä mitään lähimmäisen auttamisesta.
Minäkin olin sellainen 'kympin tyttö', luokan priimus. Sisälläni oli kuitenkin syvä ahdistus ja kipu.Minä aloin murtumaan 16-17 v. Nyt aikuisena olen onneksi? työkykyinen, mutta olen käynyt sellaisen helvetin läpi, etten toivoisi pahimmalle vihamiehellekään.
Sellainenhan minäkin kouluaikana olin: kiltti, luokkani priimus. Mutta mitä olenkaan aikuisena? Psyykkisesti sairas, työkyvytön. Ei kotona asuessa ollut mahdollisuutta olla muuta kuin kiltti ja totella, vaikka kuinka mieli kirkui vastaan. Nyt aikuisena sitä vasta joutuu käsittelemään näitä kaikkia, ja kokemaan sitä syylllisyyttä, kun ei enää olekaan se kiltti lapsi joka tottelee kaikkia lestasääntöjä mukisematta. Ja vaikka kuinka lapsena yritti, ei ikinä osannut olla tarpeeksi hyvä, etteikö olisi vanhemmilleen tuottanut pettymystä tekemällä syntiä.
Oletko siis ope tietoinen kaikista lestadiolaisista oppilaistasi, mitä heistä aikuisena tuli? Tuliko terveitä ja tasapainoisia, vai tuliko alkoholiin ahdistuksensa purkavia? Vai masentuneita työkyvyttömiä? Kaikki ongelmat kun eivät ilmene vielä lapsuudessa, vaan vasta sitten kun lapsuuden mielenpuolustusjärjestelmät murtuvat aikuisena.
Ovatko nämä tarinat lestadiolaisista totta? Kuulostavat sensaatiojutuilta ja urbaanilegendoilta. Olen työskennellyt opettajana muutamalla pohjois-Suomen kouluilla ja nykyään etelämpänä ja opettanut lukemattomaa määrää lestadiolaislapsia. Kolussahan näkyy koko yhteiskunnan kirjo. Koulun käyvät kaikki, ne joista tulee presidenttejä ja suuryritysten pomoja sekä myös ne syrjäytyvät ja ajutuvat rikoksiin. Ja vaikka kuinka mietin, en ole törmännyt yhteenkään huonosti hoidettuun lestadiolaislapseen. Ja tämä on taivahan tosi. On ollut jokunen villi ja vallaton, muutama koulun priimus, hyviä laulajia ja rehtejä urheilijoita. Kodeista on aina ollut vanhempainilloissa toinen vanhemmista, ei tosin aina minun luokassani, jos on ollut useammalla lapsella samaan aikaan. Yhteistyö on pelannut. Ja sen mukavampia lapsia ei olekaan. Äitien väsymyksestä en tiedä enkä siitä, keskustelevatko sen avoimemmin/peitellymmin lapsentekosuunnitelmistaan kuin muutkaan. Minun kanssani ei ole perhesuunnitelmista kukaan vanhemmista koskaan puhunut enkä ole kysellytkään. Lapsiin liittyvä keskustelu on ollut lestadiolaisäitien kanssa lähes poikkeuksetta avointa ja suoraa. Muuten myös isien. Ovat niitä harvoja perheitä, joista aika usein tulee isä vanhempainiltaan. Onkohan äideillä sitten tullut ulkonaliikkumiskielto ja kotiarestia?
Tällainen sivu osui silmiini -lukekaa, ihmetelkää ja kommentoikaa...
http://scratchpad.wikia.com/wiki/Synnit
"Kehoittaisin kaikkia, jotka ovat kokeneet tulleensa epäreilusti kohdelluiksi selvittämään asiat. Mitkään asiat eivät parane, jos niitä hautoo ja katkeroituu. Tälläiseen selvitystyöhön voi käyttää vaikkapa psykologia. Vapautuu kummasti energiaakin, kun ei tarvitse ikuisesti pohtia samaa asiaa. "
Missä tällaisia asioita voidaan käsitellä? Mielestäni esimerkiksi tämä keskustelu on hyvä keino käsitellä näitä. On ollut todella vapauttavaa lukea kohtalotovereiden kirjoituksia ja tuntuu, että tämä keskustelu on myös tarjonnut mahdollisuutta eheytymiseen ja hyvin vaikeiden ja pelottavien asioiden käsittelyyn. Mistä etsin ne henkilöt, jotka pitivät äitiäni yöllisissä hoitokokouksissa 70-luvulla? Heiltä minulla olisi varmaan paljon kysyttävää. Terapiassa olen käynyt jo pitkään, mutta nämä 'uskonasiat' tahtovat olla vain sitä luokkaa, ettei ne terapian keinoin selviä.