Ai täh? Viroa aloittelijoille

Astrologinen syksy

Virossa vuodenajat vaihtuvat täsmällisesti, astrologiset vuodenajat siis. Tänä vuonna siirryttiin kesästä syksyyn viime viikon keskiviikkona, 18 minuuttia vaille keskiyön. Kyllä kyllä, lehdessä luki, ja ainakin täältä Tartosta katsoen astrologiassa piilee totuuden siemen: ilm on külm.

Astrologinen syksy on suomalaiselle vähän outo asia. Niin kuin television iloisen asialliset horoskoopit sääennusteen yhteydessä. Virossa on kuitenkin vanhat perinteet tähtien totuudelle. Saarenmaalle putosi jo 2700 vuotta sitten - vai oliko se ennen ajanlaskumme alkua? No kauan aikaa sitten - meteoriittiparvi ja kun omin silmin voi käydä katsomassa Kaalin meteoriittijärven silmää, onko ihme, jos tähtiinkin on alettu tuijotella.

Astrologia osui nappiin ainakin tänä vuonna. Ilma kylmeni kerrasta ja paikallisen lankaliikkeen hyvistä valikoimista löytyneet ihanat lankakerät muuntuvat toivottavasti kohtuunopeasti erilaisiksi lämmikkeiksi.

Kielikeskuksen luokassa on nimittäin viileää. Opettajat ja muut paikalliset eli kohalised kyllä liikkuvat vielä kesäisen kevyissä vetimissä, mutta me ulkomaalaiset, välismaalased, keräännymme istumaan vierekkäin, toisistamme lämpöä
hakemaan.

Tartu on küll ilus sügisel, kaunis syksyllä. Hyvin hoidettujen puistojen komeat puut varistavat arvokkaasti lehviään ja itse kunkin koulutiet peittyvät vaahteranlehtiin. Loppukesän viimeiset kukat tuoksuvat ja ilta hämärtyy jo seitsemältä. Jotenkin vuodenajat ja luonto ovat lähellä täällä, ikivanhassa kaupungissa.

Vai johtuisiko tämä olo virolaisten lähes ylikorostuneesta luonto- ja kotiseututunteesta? Keskustelutuntieni vetäjäkin, nuori opettaja Piret, toteaa jo toisella tunnilla tutun lauseen: eesti keel on eesti meel eli kieli on virolaisen olemisen ja ajattelun ydin.

Kieleen liittyy vahvasti oma maa ja luonto. Yleisin sukunimi on maan yleisin puulaji: Tamm.

Piret kertoo, että hänellä on poika nimeltä Kaur. Juuri kun olen alkanut pohtia kauriin ja kaurin samankaltaisuutta, tapaamme kahvilassa nuoren miehen, joka on Piretin entinen kolleega ja myös nimeltään Kaur. Suuri on hämmästykseni, kun Piret toteaa, että kaur on vesilintu!

Emme kumpikaan tiedä mitä kaur voisi olla englanniksi ja vasta sanakirja minulle kertoo, että kyseessä on kuikka. Niin, se tyyppi, joka jokaisessa suomifilmissä ja monessa mainoksessa haikeasti moikaa kesäyön sylissä...

Jotenkin se on kaunis ajatus: poika nimeltä Kaur Suomenlahden
eli Läänemeren tällä puolen ja se iänikuinen kuikka uikuttamassa siellä Suomessa.

Alkaneen syksyn kunniaksi taidan tänään katsoa virolaisen Veiko Õunpuun elokuvan Sügisball eli syysjuhlat, jonka YLEn Teema-kanava esitti jokin aika sitten. Kurssimme kirjatoukka - voi miten hän on sen näköinenkin! - tšekkiläinen Jiri tosin totesi, että Sügisball on tyypillinen skandinaavinen taide-elokuva. Tämän jälkeenhän se onkin sitten ihan pakko katsoa!

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Asiasanat:

astrologia

suomi

Viro

vuodenajat

Risteily avartaa, runojen kaa ja ilman

0 kommenttia

Virolaiset ovat kovasti kaiken kaa. Komitatiivi, sijamuoto, jota suomen kielessä ei ole, ilmaisee jonkun tai jonkin kanssa, jonnekin menemistä tai olemista. Komitatiivista kertoo pääte -ga. Lähme emaga kauplusse toteaa vaikkapa vaimo miehelleen ja lähtee äitinsä kanssa kauppaan.

Minä olen ollut soomlastega (suomalaisten kanssa) risteilyillä.

Tapaus 1. Tallinkin Supperstarin (virolainen ääntämys) keulakahvilassa Chris Isaak valehtelee haikeasti: "I'm never gonna fall in love with youuuuu". Aurinkoinen meri kimaltaa panoraamaikkunan takana ja miehistö latelee kyllästyneellä äänellä kaiuttimista pelastusohjeita.

Läheisessä pöydässä kolme suomalaista liikemiestä vaihtaa varmoja mielipiteitä. Vanhempi, keski-ikäinen ja nuorehko käsittelevät virot ja suomet, kokemusta on. Sukat ovat mallia tennis ja kahdella miehistä pehmeät kengät. Toisella puolen hiljainen pariskunta tuijottaa seinää.

Pitkän ajan perästä tajuan, että tv-ruutu ja formulathan ne siellä.

Viereisen pöydän vanhempi savolaisrouva hoksaa saman. "Räekkönen taetaa toisena olla", toteaa rouva ja jatkaa: "Minä oon olluna kans Monzassa, oikeissa kilpailjuissa. Seittemänkymmentä kaheksan, kun Ruusperi tuli kuudenneks. Tuossa katsomossa oltiin myö, siinä meni Ruusperi ohi", muistelee rouva. Seurueen miehillä ei ole vastaavaa valttia iskeä pöytään – vaikenevat siis.

Tapaus 2. Runoristeily Tartossa, Emajoella. Mukana latvialaisia, suomalaisia ja virolaisia runoilijoita. Ja täysi lasti kuulijoita, kahden kerroksen väkeä. Kannella me, jotka kuuntelemme, minäkin sujuvasti, hienoa tunnelmaa, sillä ymmärrän kunnolla vain suomenkieliset runot.

Viiniä on ja pikkupurtavaa on ja ympärillä maailman kaunein loppukesän ilta, kesän viimeinen helteinen. Rafaelin värit hehkuvat taivaalla ja runoilijat puhuivat vahvoja sanoja. Kaunis kokemus.

Kannen alla, herkkupöydän lähistöllä matkaavat ne, jotka tulevat meidän kaa. He ilmestyvät, kun on jossain julkisessa tilaisuudessa vapaa pääsy ja tarjoilua yleisölle. Tulevat nauttimaan enemmän sitä muuta kuin hengen ravintoa.

Viro on demokratia ja nykyaikainen ja hyvin toimeen tuleva. Mutta myös laman kourissa kamppaileva ja suomalaisittain katsoen suojaverkoton, jonka kansalaiset keksivät kaikenlaisia tapoja selviytyä. Näinä levottomina aikoina, kuka tietää, ketkä kaikki ensi vuoden kulttuuriristeilyllä matkaavat alakannella keskenään ja ketkä ylhäällä, ohjelman kera...

Niin lähellä ja niin kaukana.

PS. Taisin tässä taannoin väittää, ettei suomen kielessä ole komitatiivia. No onhan se, mutta ei sitä juuri käytetä. Vai koska olisit viimeksi havainnoinut, että mies vaimoineen saapui ravintolaan?

Kyllä se mies tuli vaimon(sa) kanssa ravintolaan. Tosin tämä kanssa, puhekielessä kaa, muistuttaa kovasti viron komitatiivia -ga. Että samassa veneessä ollaan, tässäkin.

Asiasanat:

risteily

Viro

Siellä missä raha on sulaa ja viina turvallista

2 kommenttia

Käteinen on viroksi sularaha. Voisiko nykymaailmassa käsitettä tarkemmin kuvata? Kielellinen konkretia onkin virolainen hyve; huimaus esimerkiksi on peapööritys – myös Hitchcockin elokuva Vertigo on senniminen.

Yhtenä päivänä minulta king läks katki eli kenkä meni rikki. Siinä sitten miettimään, että mikä on viroksi suutari? Kingasepp kertoo opettaja. Tsekkiläinen Mirek selvittää virolaiselta tyttöystävältään, mistä sellainen löytyisi. Käy ilmi, että vastapäisestä talosta.

Mutta ei löydy kingasepp. Netin avulla ongelma kuitenkin ratkeaa. Suutari on tietenkin paikka, jossa suoritetaan jalatsit parandus eli korjataan jalkineita. Minä olin luullut kyseisen kyltin mainostavan jalkahoitolaa...

Konkretiaan liittyy täällä suorapuheisuus. Mahdollisimman lyhyesti todetaan palun – jota vastaa englannin please – ja sitten jo komennetaankin topakasti: üks kohv. Useimmat suomalaiset käyttäisivät (sic!) sentään konditionaalia, mutta täällä mennään ja tehdään eikä meinata.

Raha on sulaa mutta se myös riittää. Kapitalismi on niin juurtunut Viron multaan, että toinen opettajamme, iloinen nuori nainen nolostelee, kun ei oikeastaan tiedä mitään muuta käyttökelpoista tapaa ilmaista ostoksilla käymistä kuin shoppata.

Toisaalta: oikein hyvää työtä tehnyt kenkäseppä ei kyllä isosti veloittanut: ihan kunnon korjaus tehtiin kahdella eurolla.

Entäs se turvallinen viina?

Täkäläisessä televisiossa pyörii ehkä nerokkain mainos about koskaan. Kuvissa mies hitsaa. Metalli soi taustalla. Kuvien sävy on tumma, sinertävä, toonaus lähes kaksivärinen. Kamera kuvaa miestä eri puolilta ja eri kuvakoossa, tyynesti ja vauhdikkaasti. Lopussa kuvan nurkkaan ilmestyy pullo ja miesääni toteaa, edelleen tyynesti:

"Lauaviin (Pöytäviina) – oman luokkansa turvallisin."

Mykistävän taidokas tiivistys.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Asiasanat:

Kaikki rakastavat

0 kommenttia

Kaikki rakastavat on viroksi kõik armastavad.
Siltä vähän tuntuu, kun silmäilee viron kielen kurssimme kansainvälistä joukkoa.

Suomalainen Heidi sen ensiksi huomasi.

"Mä keksin, miksi täällä on melkein vain kundeja," ilmoitti Heidi jo toisen opiskelupäivän jälkeen. Minä vähän ihmettelin. En ollut tullut ajatelleeksi vielä sukupuolijakautumia. "No, miksi?" kysyin. "Näillä on kaikilla virolainen tyttöystävä!"

Heidi oli oikeassa. Viron kielen intensiivikurssimme opiskelijoista neljä viidesosaa on nuoria miehiä. Ja aika monella heistä tosiaan joko on tai on hankinnassa virolainen tyttöystävä. Tai heidän isällään/äidillään on ollut.

Esimerkiksi. Ryhmämme pinkolla, tšekkiläisellä Mirekillä on 4 kuukauden ikäinen poika ja häät tiedossa ensi vuonna. Mirek aikoo jäädäkin Tarttoon, vaikka työttömyys iski, kuten niin moneen täällä. Virossa muuten naimisiin mennessä mies ottaa ja nainen vikisee. Mees võttab naise mutta naine meneb meehele.

Muita poikia kymmenisen vuotta vanhempi, rauhallinen australialainen Jeff on seurustellut jo kolme vuotta. Jeff viihtyy hyvin Tartossa, mitä nyt kaipaa joskus englanninkielistä keskustelukulttuuria. En yhtään ihmettele; Jeff on juuri niin hyvin käyttäytyvä kuin vain anglosaksinen parhaimmillaan on, ja virolainen (vaikkakin ystävällinen) suorasukaisuus voi joskus käydä hermoille.

Rento latvialainen Gvido puolestaan lähti viikonlopuksi Helsinkiin tapaamaan – virolaista tyttöystäväänsä. Tyttö opiskelee Helsingissä ja on vailla asuntoa, kuten niin moni opiskelija tänä syksynä.

Gvido kauhisteli Suomen hintoja. En ihmettele yhtään. Minäkin jo tiedän, että paikallisen Stokkan eli Kaubamajan ruokaosastolta kahmitun kauppakassin sisältö maksaa vain kolmanneksen Helsingin vastavasta. Jos sitäkään.

Mutta se armastus. Arabialais-virolainen hulivili, Case ajattelee jatkaa vanhempiensa linjoilla: virolaiset tytöt miellyttävät kovasti eli Caselle meeldivad eesti tütrukud. Amerikan-virolaiset Adam ja Christian puolestaan ovat niin ujoja, ettemme ole vielä päässeet selville, miten he tulivat syntyneeksi. Mutta ehkäpä asia tämän syksyn mittaan selviää...

On toki muunkinlaista rakkautta. On esimerkiksi kansainvälinen ystävyyskaupunkiketju, jonka ansiosta kuvataidetta opiskeleva, Ranskan Dijonista kotoisin oleva Mickael on paikalla. Ja josta syystä Tarton suomalaisella ystävyyskaupungilla, Tampereella, on vanhassa kaupungissa oma, soma puutalo, joka majoittaa kaupungissa vierailevia sopuhintaan.

Sitten olemme vielä me, unkarilaiset ja suomalaiset eli Miklos, Tünde, Robert, Ville, Heidi ja minä, jotka jostain oudosta syystä rakastamme vaikeita suomalais-ugrilaisia kieliämme. Me hymyilemme toisillemme jotenkin salamyhkäisesti aina, kun joku anglo-saksi on ihan pihalla. Niin, me ajattelemme, sellaista se on meillä, joilla on sijamuodot....

PS. Opettelimme eilen värien nimiä. Hailakanlila väri on viroksi lilla. Opettajamme punastui vallan, kun joku ehdotti viattomasti käsitettä lilla poiss (lila poika). Opettaja näytti tuolloin kuvaa, jossa pikkupojalla oli lilla vaateparsi. "Hui ei, – lilla poiss on aina gay!" hän huudahti, ei paheksuen vaan jotenkin tarkkana. Etteivät vaan hänen oppilaansa nimittelisi lastentarhan ohi kulkiessaan pikkupoikia lillaksi…

Mietin opettajan reaktiota, kun yhtäkkiä eräänä iltana, ihan tavallisella mainostauolla, iänikuisten hiusmainosten seassa, miesääni asiallisesti tiedusteli, että haluanko tietää, miten gay todella olen? Ja että, jos haluan, voisin soittaa annettuun numeroon...

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Matka Hispaaniaan ja keskustelu kohvikus

0 kommenttia

(Kohvik on viroksi kahvila. Tartto on täynnä ihastuttavia kohvikuita, joissa nirsokin saa hyvää espressoa ja cappuccinoa. Hispaania taas on Espanja.)

Tänään lensin unkarilaisen kielikurssikaverini Robertin kanssa Espanjaan eli: ”sõidime lennukiga Hispaaniasse”. Käytiin Barcelonassa, katsottiin Gaudeja ja kiidettiin köysiradalla Montserrat-vuorelle. Mihinpä sitä ei uskaltautuisi niin hurmaavassa seurassa kuin Robert on...

Kielenopiskelu tässä iässä on eräänlaista masokismia. Järjellinen aikuinen ihminen suostuu keskustelemaan toisen järjellisen ihmisen kanssa tähän tapaan. Minä: "Mihin tämä bussi menee?" Robert: Se menee sairaalalle." Minä: "Lähdetkö sinä tänään sisaresi luokse?" Robert: "Ei, valitettavasti minun täytyy opiskella tänään." Minä: "Onko kello puoli kolme?" Robert: "Ei, kello on viisitoista vaille kolme."

No, Robertin kanssa sitä puhuu mieluusti vaikka aidasta ja seipäästä – kuten me siis teemmekin. Ja on tämä edistystä, kun muistelee, mistä me aloitimme. En tainnut kertoakaan, että lausuimme kuorossa aakkosia kuin seitsemän veljestä konsanaan: aaaa, peee, seee…

Vieläkin tuntuu samalta kuin olisi viisivuotias ja ekoja viikkoja Berlitz-kielikoulun englannintunnilla. Mutta opimme me ihan käyttökieltäkin. Väga tore, täitse tore, täitsa hästi: ne tarkoittavat suurin piirtein 'mahtavaa!'. Kihvt! taas tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin anglosaksisen maailman miehinen 'awesome!'

Hollantilainen Geoffrey käyttää awesomia tiheään. Awesome?? ajattelen. Eivätkö teinit ole keksineet uudenaikaisempaa ilmausta? Minusta awesome on soooo nineties...

Käytännön kielitaitoa opetellaan myös kotona. Tehtävänä on kirjoittaa huomiseksi realistinen keskustelu taksikuskin kanssa. Hmmm. Muutamakin kerta virolaisessa taksissa on osoittanut, että mikäli kuski, taksojuht, on Viron venäläisiä, keskustelu jää aika yksipuoliseksi. Hiljaista porukkaa ne ovat, vaikka muutoin venäläisiä ei voi ainakaan tuppisuiksi haukkua.

Tuntien jälkeen pääsen kokeilemaan vironkielistä keskustelua aidossa tilanteessa. Tarton yliopiston viihtyisän kahvilan kulmahuoneessa tapaan Piretin. Piret kirjoittaa viron kulttuurista oppikirjaa ja ohjaa tällä haavaa ülikoolin lääketieteen opiskelijoita, mutta on opettanut viroa myös Unkarissa ja Kiinan rajalla Siperiassa. Kihvt!

Sovimme, että alamme tavata viikoittain keskustellaksemme lukemastamme, kokemastamme, näkemästämme. Tuntuu mahtavalta, kun Piret ihan tyynesti puhuu koko ajan viroa ja antaa minun yrittää mongertaa jotain. Ja korjaa vasta sitten. Helpottaa. Olen sittenkin vielä aikuinen, joka ehkä jo jouluna osaa kertoa omista kokemuksistaan melkein yhtä eloisasti kuin Piret.

Väga tore! toivotan coolisti takaisin kun eroamme.

Ps. Tämän päivän ihan kõige kihvt (kaikkein makein) kokemus oli kuitenkin kuulemamme sienilaulu. Sienilaulu on ajalta ennen laulavaa vallankumousta ja suosittelen todella: katsokaa ja kuunnelkaa You Tubesta Seenelaul. See on väga tore!

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Sanoista ja kaupunginjohtajan kartuleista (perunoista)

0 kommenttia

Virossa eivät asu muut kuin rakennukset ja paikat. Minä en siis asu Tartus, vaan elan. Sen sijaan minun taloni, asuntoni, yliopisto, Emajoki – ne kaikki asub Tartus.

Tyypillinen suomalainen virhe, huokaa viron kielen opettaja. Toinen on mis. Mis ei ole missä vaan mikä. Ja se pulm, sehän on avioliitto eikä pulma...

Juuri muuta tyypillistä ei tunneillamme tapahdukaan kuin ne suomalaiset virheet. Meitä on laskujeni mukaan ainakin kymmentä eri kansallisuutta, meitä intensiivikurssilaisia. Kaikilla on omat virheensä. Mutta hirveän hyvin ne muut osaavat jo nyt, tuntuu minusta, joka ihmettelen, miten voi olla niin vaikea muistaa monikon nominatiivin pääte. Ja tuossa tuo jenkki päästelee jo lauseita, jotka vilisevät erilaisia määreitä ja verbien aikamuotoja.

Nolosta kielipuolisuuden tunteesta huolimatta sanat ovat kiintoisia, huvitav (kiinnostava), sõjavägi (sotaväki), vangla (vankila), pood (puoti), turg (tori), raamatukogu (kirjasto), värav (portti), perekonnanimi (sukunimi). Jotain ihmeellisen ikiaikaista osassa niistä on. Ne vievät mukanaan. Yllättävät.

Virolainen kirjailija Maimu Berg kirjoittaa teoksessaan Minä rakastin venäläistä (1994, suom. 1998): "Sanoja on liian paljon, ne ovat kaikki kiinnostavia ja omaperäisiä, kätkevät erilaisia merkityksiä ja mahdollisuuksia, ne sekoittuvat, vaihtavat paikkojaan muistissa, kielellä, paperilla, asettuvat yllättävään järjestykseen ja muodostavat ajatuksia, joita ei ollut tarkoitus tuottaa."

Juuri niin se on! Kun kirjoittaa, sanat alkavat viedä, eikä todellakaan ole tarkoitus kirjoittaa sitä, mitä kirjoittaa. Joskus olen hämmästyneenä jälkeenpäin lukenut tekstejäni. Minäkö noin kirjoitin, minäkö noin ajattelin? En tarkoita, että tunne silloin olisi nolous, päinvastoin oikeastaan. Hämmästys ja ihan sanon suoraan, että joskus jopa tyytyväisyys. Mutta ennen kaikkea ihmetys.

Ei siis ihme, että sõjavägi saa miettimään Haanpäätä ja vaikkapa isää, joka ei käynyt armeijaa vaan sotaväen. Kenttä ja kasarmi, niin... Mutta perunoistahan minun piti puhumani.

"Inimesed ostavad kaupa vähem kui varem ja vargad viivad kõige", valittaa poliisin lehdistöedustaja. Varastetaan mitä voidaan. Seuraava tilanne on silti virolaisittainkin lehtijutun arvoinen. Erään rouvan perunapellolta Vörussa veivät varkaat 200 kiloa perunoita viikonloppuna. Oli muovikassit, kilekotti, messissä, jalgratas (polkupyörä) alla ja ei kun perunannostoon!

Paikallinen Õhtuleht (iltapäivälehti) huvittelee vähän peruna-teemalla. Võrulaisen tragedian alla on juttu Tallinnan nykyisen kaupunginjohtajan, Edgar Savisaaren tempauksesta, jossa esiteltiin kaupungin apua köyhille. Tallinnan Vabaduse väljakille (Vapauden aukiolle) oli rahdattu tonneittain perunasäkkejä ja moteittain halkoja. Savisaari esitteli kampanjaa, jossa halukkaat saavat kaupungilta anomusta vastaan 40 kiloa perunoita ja kaksi mottia polttopuita ensi talveksi.

Eivät suoraan sanoneet, lehden toimittajat, mutta jotenkin saivat lukijat miettimään kartuleid ja kartuleid... En tiedä kyseisen lehden poliittista suuntausta, mutta tyypillistä virolaista huumoria, sanoisin.

blogimiseni!

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Analogiboxi, Top Gear ja surnud kala

0 kommenttia

Pienet asiat muuttuvat merkityksellisiksi ja vähän tuntuu paljolta, kun asioita ei ole liikaa. Kun Kaubamajan piimhyllyssä tuttua on vain Valion Gefilusjugurtti, se maistuu paremmalta kuin koskaan. Ei tule mieleen kaivata A-plussaa tai mitään muuta.

Ei asioiden tietenkään tarvitse olla tuttuja. Se muukin, mitä on, riittää. Vanhanaikainen mittanauha kangaskaupassa, erinomainen konvehti kahvilassa. Olen kokenut saman asuessani Tammisaaressa. Siellä oli yksi hyvä kesäkahvila ja kahvilassa ihanaa mansikkakakkua. Se riitti. Vaikka kahvila oli suurimman osan vuotta kiinni, kesä riitti.

Mutta on jotain, jota täällä saisi olla. En olisi ikinä uskonut, että kaipaan digiboxia ja ennen kaikkea tallentavaa digiboxia niin paljon! Ihmettelijöille suosittelen kokemusta reaaliaikaisten analogilähetysten armoilla. Että niitä mainoksia RIITTÄÄ! Koko ajan samoja. Samojen ohjelmien kanavamainoksia. Puhdistusainemainoksia. Ja varsinkin, aivan loputtomasti, sampoomainoksia. Tuntuu, että vahvat hiukset ovat tärkein asia maailmassa Virossakin...

Muilta osin virolainen televisio, niin vironkielinen kuin venäjänkielinen, on miesten maailma. Kumi palaa telkassa kaikilla kanavilla. Zorrot ja mutantit riehuvat leffapuolella; CSI ja sen kaverit hallitsevat sarjoja. Ja kakkoskanavan säätytöillä on joko vähän päällä tai Dolly Partonin muodot. Itse esiintyminen on silti virolaisen pidättyväistä, jopa silloin kun vuorossa on säätiedotteen perään horoskooppitiedote. Asiaohjelmista toiset ovat suomalaisia letkeämmän tuntuisia, mutta niissäkin miehet puhuvat.

Mies näkyy myös katukuvassa. Kun talo on uusi, se on mahtipontinen ja auto, jolla poimitaan vaimo tai tyttöystävä kyytiin, on poikkeuksetta uusi. Perinteisen virolaisen kirjakaupan, Rahva raamatin listalla Top Gear -hemmo Jeremy Clarckson on kolmanneksi myydyin. Ja lähikorttelissa rakennetaan suurta liiketaloa, jonka nurkalla muurataan ihan oikeaan vanhanajan malliin kiviaitaa. Miehiä telineillä!

Mutta niihin pieniin asioihin. Eilen alkoi viron kielen opiskeluni ja paikka on Tartu ülikooli Keele keskus. Kaksümmentä tunnid viikossa. Tänään opimme asioiden nimiä. Suurimman vaikutuksen minuun teki surnud kala.

Opimme, että kissa on kass ja kuvassa sen eteen oli piirretty kalan luuranko. Juttelimme aiheesta kuollut kala. Tuntui jotenkin surulliselta, kun opettaja vakuutti, että kyllä, virossa myös syödään surnud kala.

Tervitades
Jaana Semeri

Takaisin Kulttuurikunnon sivuille

Asiasanat:

Lukki, haigla ja erakorraline kliinik

1 kommentti

Minulla on lukki kylpyhuoneessa. Tai nyt se on piilossa, mutta se oli siellä, minä näin. Lukki tietää onnea. Ja onnea täällä tarvitaankin – kokeilunhalua ja onnea.

Lauantaiaamuna huomasin, että minulla on jalassa alkava, ikävästi punoittava tulehdus. Olin käymässä Tallinnassa. Olin yksin kotona: yökorterin emäntä, virolaistunut ystävätär, oli virolaiseen tapaan maalla. Virolainen tapa tarkoittaa, että maalla ollaan maalla ja ulkona eikä roikuta netissä tai kännykässä.

Olin siis omillani, minä ja virolainen sairaanhoitojärjestelmä. Onneksi emännällä oli hyvä nettiyhteys ja minulla kännykkä ja sonastik, pieni sanakirja. Kielitaitoni on, tässä vaiheessa, ennen ensimmäistäkään viron kielen oppituntia, joita on edessä kolme kuukautta, väga väga napp eli suoraan sanoen olematon.

Hyvin pian kävi selväksi, että virolaiset eivät sairasta viikonloppuisin, ainakaan mitään niin pientä kuin alkava tulehdus jalassa. Kaikki poliklinikat, yksityisetkin, ovat auki vain arkena. Sen saa tietää netistä suomenkielellä. Puhelinautomaatti kertoo useissa puhelinnumeroissa ilmeisesti saman asian viroksi. Lähetystön päivystysnumerosta kehotetaan viroksi soittamaan hätänumeroon.

Mutta vihdoin joku joltain klinikalta vastaa! Käytyäni kielitieteellisesti ontuvan mutta tiedollisesti tuloksellisen puhelun hedelmällisyysklinikan (!) ystävällisen virkailijan kanssa, varmistuu, että vain Mustamäen sairaalan ensiapu olisi avoinna. Mielessä suomalaisen sairaalan ensiapujonot viikonloppuisin päätän hypätä bussiin ja yrittää samaa Tartossa. Tarton yliopistollisen sairaalan numerosta oli kehotettu menemään erakorralisine meditsiini emaabiin eli ensiapuun.

Bussi hurisee kohti Tarttoa. Olen jo miettinyt miten pääsisin sinne erakorraliseen paikkaan, kun yhtäkkiä huomaan, että ajamme pitkin Puuseppä-katua, jolla tuon paikan piti sijaita. Hyppään ulos uuden hienon majan kohdalla ja siinähän se: Tartu ülikooli kliinik.

The rest is history. Ystävällinen hoitaja ottaa minut heti vastaan ja hakee paikalle ystävällisen lääkärin, joka määrää jotain salvaa ja kehottaa tulemaan takaisin, jos tulehdus leviää tai kuumetta ilmenee.

Toimenpide ei maksa mitään ja viiden minuutin kuluttua poistun äimistyneenä paikalta. Ei yhtään humalaista, ei tyhjillä käytävillä vaeltavia ahdistuneita omaisia. Vain muutama hiljaksiin vuoroaan odottava ihminen. Virolaiset eivät ehkä todellakaan sairasta viikonloppuisin...?

Olen päättänyt, että samaan paikkaan menen, jos mitä tahansa terveydellistä probleemi vielä ilmenee. Ehkä se erakorraline tarkoittaakin minua ja meitä, turisteja ja muita ylimääräisiä...?

PS. Tsekkasin viime kirjoituksessa siteeraamani latinalaisen lausahduksen, otium reficit vires. Se tarkoittaa lepo/loma palauttaa voimat. Niinpä.

Takaisin Kulttuurikunnon sivuille

Asiasanat:

Ensimmäinen päivä – esmaspäev

0 kommenttia

Minä olen Jaana Semeri, YLE kulttuurin tuottaja ja tämä blogi kertoo minun syksystäni Viron kuulussa yliopistokaupungissa, Tartossa, jonka yliopisto on vanhempi kuin Turun.

Vuosi sitten päätin opetella viron kieltä ja kulttuuria paikan päällä. Miksi viroa? Vaikkapa siksi, että kohta on Turun ja Tallinnan yhteinen Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi. Vanhaa kulttuuritoimittajaa kiinnosti, mikä on se "Tallinna", joka Viroa silloin edustaa – aivan kuin se "Turku", joka Suomea...

Ja miksi Tartossa? Intensivkurs löytyi Tarton ulikoolin nettisivulta.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät tämän aloitti. Häpesin. Tajusin, etten tiennyt Viron lähimenneisyydestä juuri mitään. Pahinta oli, etten ollut edes välittänyt tietää. Meni muutama vuosi. Samaisen Sofi Oksasen Puhdistus kaihersi samaa haavaa. Oli tullut aika itse ottaa selvää, mitä täällä Suomenlahden eteläpuolella tapahtuu ja kuka käskee.

Astun siis laivaan. Laiva on puolityhjä. Kaukasialaiset virkanaiset juttelevat rennosti mukavilla sohvilla, meri on tyyni. Vironmatkailun perussuomalaisia, virolaisittain "poroja", ei näy. Tallinnassakin on väljää – ärimaata eli liiketilaa on kaupan. Kapitalismi vetää henkeä.

Tie Tarttoon on viivasuora ja maisema tasainen kuin Serengetin luonnonpuisto Tansaniassa. Melkein yhtä laajakin kuin Serengeti on pelto, joka tien kahta puolta aukeaa. Kun oikein tarkkailee, pari mutkaa tie tekee, mutta niitä oikaistaan tarmokkaasti: teetööt ovat käynnissä.

Bussi on hiljainen, kuski leppoisa setämies, vaikka hurjastelee kuorma-autoista ohi, keltainen viiva paukkuen. Tuntuu kotoisalta – virolainen ei häiritse suomalaista eikä päinvastoin. Ilmastointi hurisee ja kassit väistyvät istuimelta, itsen vierestä, vain pakon edessä. Jokin on kuitenkin toisin: kännykät soivat vain pari kertaa ja niihin puhutaan lyhyesti.

Saavun Tarttoon illansuussa. Kaupunki on kaksijakoinen: vanha ja soma, uusi ja kiiltävä. Minä asun siinä uudessa ja kiiltävässä. Asuntoni on valoisa ja väljä ja keskustassa; kaubamaja on sopivasti vieressä. Vanhaan kaupunkiin kävelen parissa minuutissa. Nuoren kulttuurin edustaja herkistyy heti: nätisti restauroidut kirkonkellot lyövät tasatunteja. No olipa bussikin nimeltään täistunni express...

Televisiossa pyörii liuta virolaisia ja venäläisiä kanavia, osa dubattuja, osa tekstitettyjä. Myös YLE TV1 näkyy. Kuuntelen kokeeksi virolaisia uutisia – midagi ei käsitada. Ja nettiyhteys, elämänlanka Suomeen, se ei toimi! Meelepaha on suur. Mitenkäs tätä blogia sitten kirjoitetaan?

Kuvaan astuu virolainen avuliaisuus. He ovat ystävällisiä, virolaiset, pikkuisen salaa mutta kuitenkin. Antavat lahden toiselta puolen tulleen hetken hötkyillä ensin. Tallinnassa asuvan vuokraemännän ystävä on käymässä Tartossa ja tulee selvittämään nettiyhteyden. Pian YLE Intran etusivu pelmahtaa tietokoneen näytölle...olen verkossa!

Seuraavana päivänä luen portista, joka kaartuu yliopistoalueelle johtavan tien ylle: Otium reficit vires. On paitsi yliopiston syyslukukauden, myös kaikkien Viron koulujen alkamispäivä, ja kadut täynnä pyhäpukuisia lapsia ja nuoria. Tarton uskomattoman kauniissa kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa luen Eva Dahlgrenin kirjaa Hur man närmar sig ett träd, kulkevat opiskelijat muistiinpanovihkot kainalossa, tutkien eri kasvilajeja.

Muistelen aikaa, jolloin keräsin kasveja bilsantunnille. Istun lukemassa pienen sievän karhupatsaan luona. Suuri puu kaartuu meidän yllemme, karhun ja minun, ja kesätuuli leyhyttelee puun lehvästöä. Meidän on siinä hyvä olla, suomalaisen ja virolaisen.

PS. esmaspäev tarkoittaa maanantaita. Maanantai oli minun ensimmäinen päiväni Tartossa.

> Takaisin Kulttuurikunnon-sivuille

Asiasanat: