Rakkaalla asiantilalla on monta nimeä. Kun nettiyhteys Virossa ei toimi, internet on maas, interneti ühendus on katki, internet ei tööta. Yhtenä aamuna ei toiminut, ei. Siitäpä sitten tällä kielitaidolla selvittämään, miten toimisi...

Asioita ei arvosta tarpeeksi, ennen kuin niitä ei ole tai ne eivät toimi. Niin kuin nyt täysin sähköisen verkoston armoilla oleva yhteys kotomaahan täältä Tarton kaupungista. Apuu-va! minä vaan originellisti sanon. Mitä me tehdään, kun sähkö loppuu?? Meidän sukupolvella ja seuraavalla on ISO pähkinä, pähkel, purtavaksi.

(Huom.: tahallinen kielioppivirhe...)

Läppäri siis kieltäytyi yhteistyöstä ja tiesin vain yhtiön, jonka verkossa kone oli. Tai luulin tietäväni. Marssin Kaubamajassa sijaitsevaan yhtiön puotiin. Kävi ilmi, että eivät löytäneet tietokannastaan asuntoni laajakaistaa. Laajakaista?? Olisikohan laisiil? avarsiil? kaabel? Niinkin vanha kuin VIIMEVUOTINEN isokokoinen Soome-eesti sõnaraamat EI TIEDÄ sanaa laajakaista!

Siitä sitten soittamaan asunnon hankinnassa auttaneelle Ristolle, jolla olisi vuokraemännän yhteystiedot. Eihän niitä Ms. Huoleton Humanisti ollut ylös kirjannut. Risto tavoitetaan ja tiedot saadaan. Soittamaan sitten vuokraemännälle, joka kertoo, että väärä verkkoyhtiö. Väärän yhtiön ystävällinen virkailija on seurannut soittelua kiinnostuneena, ja antaa vielä oikean yhtiön numeroita matkaevääksi.

Sitten olikin jo verenpaine sen verran korkealla, että päätin puhkata natuke eli levätä vähän asiantilan päälle. Soittaisin myöhemmin. Kirjoitin seuraavan blogin varmuuden vuoksi Tarton Suomi-instituutin ystävällisessä ilmapiirissä.

Soitan sitten yhtenä aamuna nettiyhteydestä. Mieshenkilö vastaa. Saan mongerrettua asiani – vuokraemäntä oli onneksi tekstannut pari lausetta, joilla päästäisiin alkuun. Tähän tapaan:

Tere. Helistan Soola 9-17, Tartu ja internet ei tööta. Palun tehke omapoolne restart. Aitäh. Eli: Soitan siitä ja siitä osoitteesta Tartosta ja netti ei toimi. Yhdistäkää teidän päästänne uudestaan, kiitos. Tai mitä nyt ikinä sanotaankaan, suomeksi, tällaisessa tilanteessa. En tiedä, kun ei ole kohdalle osunut.

Onneksi oli tunnilla juuri harjoiteltu noita erilaisia vaihtoehtoja ilmaista yhteyden toimimattomuutta, jotta saatoin sitä termistöä varioida kaapeleiden kanssa taistellessani. Ja kaapeli on sentään kaabel, joten venäjäksi viroa murtava mieshenkilö ja minä pysyimme jonkin aikaa kärryillä toistemme tarkoitusperistä.

Mutta sitten tuli toppi ja hlö kysyi, että sujuisiko mahdollisesti jokin muu kieli paremmin. Ja sujuihan se, englanti, meiltä molemmilta. Että olin kiitollinen tästä länsimaisen ylivallan edesauttajasta!

Ja pian ühendus taas töötas.

Ps. Tunnilla mainittiin yhtenä päivänä, että juoruta on viroksi klatshida. Ja yhtäkkiä, kaiken tämän kielipuolisuuden keskellä, minun tekee aivan hirveästi mieli puhua, vaikka klatshida tuttujen ihmisten kanssa. Hyppään Tallinnan bussiin, käyn katsomassa erinomaisen dokumentin muotilehti Voguen teosta nimeltä September Issue – Septembrinumber – ja juoruilen sen jälkeen sydämeni kyllyydestä ystävien kanssa muodista ja kaikesta muusta. Kielellä, jota osaan. Niin, siis suomeksi.
 

Kuntavaalit, maakonda valimised, olivat Virossa toissa viikonloppuna. Paikallinen Keskusta rökälevoitti Tallinnassa, täällä Tartossa hallituspuolue, maltillis-konservatiivinen Reformipuolue pysyi vallassa. Keskustan auttoi voittoon venäjänkielinen asujaimisto ja virolainen, tavallaan yltiödemokraattinen vaalisysteemi.

Ei kannata pelästyä. Ei tästä tule poliittista pakinaa. Enhän minä mitään politiikasta tiedä. Enkä ymmärrä. Mutta jotenkin kutkuttaa vähän miettiä syntynyttä tilannetta. Ja myös sitä, että entäs jos meillä...

Tallinna on Viron mittapuussa valtava kaupunki. Maassa on vähän yli miljoona asukasta ja Tallinnassa yksin yli neljäsataatuhatta. Valtio valtiossa siis. Näin ollen ei ole yhdentekevää, mikä puolue on Tallinnassa vallassa – varsinkin, jos se ei ole hallituspuolue, ja varsinkin jos se rökälevoittaa. Niin kuin nyt kävi. Keskerakondin nokkamies Edgar Savisaar sai nimittäin yksin ääniä enemmän kuin maan hallituksessa istuvat puolueet, Res Publica tai Reformipuolue, kykenvät tahollaan keräämään Tallinnassa.

Otetaanpa esimerkki tästä aiheutuvasta – ja jo tapahtuneesta – kissanhännänvedosta Tallinnan ja Viron valtion välillä. Tallinna on vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki yhdessä Turun kanssa. Hanke on täkäläisittäin suuri ja mahtava, varsinkin näissä taloudellisissa suhdanteissa. Ei siis ole yhdentekevää, mikäli Tallinnan valtapuolue ja hallituspuolueet ovat erimielisiä siitä, mitä tehdä tämän hankkeen edesauttamiseksi.

Sellaista ilmaa on kuulemma täällä ollut. Tilannehan ei ole Tallinnan käenpojan, Keskerakondin vika sinänsä. Jokainen puolue olisi samassa asemassa vastaavassa tilanteessa. Mutta miten yhtenäistä, virolaista (kulttuuri)politiikkaa voi tällaisessa tilanteessa syntyä ja millaisin perustein? Ilmankos paikallinen Ropponen totesi vaalituloksen selvittyä kuivasti: "Mutta Tallinna ei ole koko Viro."

No mitäs tämä, ajattelee suomalainen. Eihän se Helsinkikään koko Suomea johda. Ei johda, mutta alueellisesti täällä vallitsevalla, eräänlaisella hajota ja hallitse -demokratialla on valtava merkitys. Ihmiset nimittäin valitsevat sananmukaisesti oman alueensa edustajista: Lasnamäen lähiöläisen on äänestettävä lasnamäkeläistä ehdokasta, keskikaupungin asukin keskikaupunkilaista jne. Tämä johtaa tietenkin siihen, että eri alueista pidetään varmasti huolta. Mutta myös siihen, että kokonaisuudesta ei välttämättä tarvitse välittää, oman puolueen jalansijasta sitäkin enemmän.

Kuvitellaanpa hetkisen, että meillä otettaisiin samanlainen systeemi käyttöön. Ketäs ne meidän ääniharavat olivatkaan... Soini, Niinistö, kuka vielä... Joka tapauksessa väkirikkaimmat kaupungin/kunnanosat hallitsisivat kullakin paikkakunnalla. Taitaisi Espookin olla vähän persumpi kuin on nyt ja muutama muu paikkakunta vihreämpi, tumman tai vaalean – tai sinisempi...

Viron vaalikampanjointia aivan pintapuolisesti huomioineen, mistään mitään tietämättömän silmin kutsuva vaalikampanja oli esimerkiksi Reformipuolueella. He kun rakastivat jokaista paikkakuntaa, jossa olivat ehdolla. Tunnuksena oli sydän ja lause armastan Tartua/Tallinnaa/Pärnua jne. Lennäkeissä puolestaan ilmoitettiin sanoin ja kuvin, mitä he kullakin paikkakunnalla tulevat tekemään, vuosilukuja myöten, jos saavat päättää.

Tallinnassa voitti silti suora puhe: Edgar Savisaar lupasi 5000 uutta työpaikkaa. Mitenkäs siinä vanhassa taistelulaulussa sanottiinkaan "nälkäisten vatsat eivät suudelmista täyty"?

Apropo taistelut ja ne venäläiset, joita otsikko lupasi? Taisi olla vähän reformistinen temppu saada lukijoita kirjoitukselle. Nähtäväksi joka tapauksessa jää rauhoittuuko elu Tallinnassa akselilla Viron kansallismieliset ja venäjää puhuvat (ja Moskovasta masinoidut) putinilaiset. Upouuden paikallisen Nordea-pankin mainoskirjaimet tipahtelivat silti ihan omia aikojaan kadulle tässä männäviikolla. Ei tarvittu vallankumousta sitä pankkilaitosta horjuttamaan.,.

Täällä Tartossa on kovasti rauhallista juuri nyt. Mikä on tietenkin mitä soveliainta maltilllis-reformistisesti johdetulle, konservatiivis-uneliaalle yliopistokaupungillemme.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
 

Yhtenä päivänä alkoi kielenopiskelu maistua puulta. Päätin rentoutua ja matkustin Tallinnaan, Viron tämän hetken kuumimpaan teatteriin, NO99:ään. Näin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan eli Mestari ja Margaritan. Ohjauksesta vastasi yksi Venäjän nykyteatterin mestareista, Alexander Pepeljajev ja kokemus oli tasoa mestari vei ja Jaana vikisi.

Käyn paljon teatterissa, mutta noloa kyllä, en ole juuri perillä täkäläisestä. En vaikka Viron kaksi tunnetuinta vaihtoehtoteatteria, vanhempi von Krahl ja nuorempi NO99, ovat vierailleet Suomessa. Ja vaikka von Krahlissa on nähty niin Reko Lundania, Kristian Smedsiä kuin Teemu Mäkeä.

Tänä syksynä on tarkoitus ottaa osa vahingosta takaisin.

von Krahl on ikään kuin Viron Ryhmis tai Q-teatteri ja NO99 on vaikkapa Takomo tai KoKo. Eli toisella on jo perinteet ja sukupolvi kannattajia, toisen voittokulku on jatkunut vähän vähemmän aikaa. Molemmissa tapahtuu paljon muutakin kuin teatteria ja niissä vieraillaan, myös naapurimaista.

Sattuneesta syystä teatterin suurvalta Venäjä näkyy vahvasti Virossa. Ei tarvitse kuin avata viikonlopun lehti: on vierailevia esityksiä, näyttelijöitä ja ohjaajia. Sieltähän se tämänkertainen saatanakin on kotoisin. Mutta Pepeljajevin näyttelijät ovat virolaisia, joukko Viron musiikki- ja teatteriakatemian opiskelijoita.

Viron kielellä teatteriesitys on etendus ja ohjaus lavastus. Nimitys sopii tähän esitykseen paremmin kuin hyvin. Pepeljajevin henkilöohjauksellinen tulkinta Bulgakovin tekstistä on ihan ainutlaatuinen ja nerokas, mutta isossa osassa on myös esityksen lavastus – käsitteen suomenkielisessä merkityksessä.

Saatana laskeutui joukkoomme kirjaimellisesti katosta, Stalinin aikaisessa, pöyhkeästä tyylikkään kitschiksi muutetussa teatteritalossa. Ja miten olikaan kuvitettu Jesuan matka ristille... en osaa sanoin kuvailla.

Hurmaavinta minusta tässä Saatanassa oli kuitenkin sen nuoruus. Nuorta oli katsojakuntakin, tyylikkäästi jopa hienosti pukeutunutta, kuten täällä on tapana, ja suomalaisittain ajateltuna coolia. Väliajalla, sievän pikkupurtavan, cappuccinojen ja brandylasillisten omistajat kuhisivat toki innostuneesti ja loppuaplodit tulivat vahvoina ja sydämestä. Mutta kun näyttelijät olivat esittäneet bravuurinsa, ainakin viisitoistaminuuttisen hurjan charleston- ja lindy hopp – numeronsa, vain Jaana-täti Suomesta oli puhjeta raivoisiin aplodeihin.

En sitten kehdannut. En, vaikka Pepeljajevin kyky lukea ryhmänsä taitoa ja haluja toi mieleeni vuosien takaisen kokemuksen, joka muutti käsitykseni teatterista. Kyseessä oli Esa Kirkkopellon läpimurto Helsingin YT:n Mahnovitsina. Siinäkin oli ymmärretty nuorten tärkein taito, joka vuosien mittaan usein katoaa, taito olla antaumuksellisen kollektiivinen.

Mihail Bulgakovin romaani on runsaudensarvi ja monille suorastaan pyhä. Siitä huolimatta se on taipunut monenlaisiin tulkintoihin. Muistan Ryhmiksen parin vuoden takaisen, jossa Vesa Vierikko esitti Saatanaa. Teema-kanavan klassista, venäläisiä tähtiä vilissyttä sarjaa en valitettavasti ole nähnyt.

Oleellista aiemmissa versioissa on kuitenkin ymmärtääkseni aina ollut perinteinen, karismaan perustuva, huikea näyttelijätyö. Pepeljajev tekee aivan toisin. Hän näyttää meille romaanin kirjoitusajankohtaan sijoittuvan 20–30-luvun neuvostoriehakkuuden, joka ei tarvitse tähtiä vaan nuorta näyttämishalua – ja taitoa. Eli sen kollektiivin.

Kun etenduksen jälkeen kävelin Tallinnan sateenkosteassa illassa ystäväni Arjan luo iltateelle, ajattelin, että tästä jutusta en muunlaista tulkintaa enää tarvitsekaan. Ajattelin myös, että kyllä on taas kiva mennä Tartossa kielioppitunnille. Muutamat meistä ovat varmasti saatanansa lukeneet. Ovat siinä iässäkin, jolloin tämä juttu tekee suurimman vaikutuksen. Pitäisiköhän yrittää viroksi selittää...?
 

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Virossa ollaan usein juurella tai äärellä. Kun mennään meren rannalle mennään mere äärde, kun tavataan joku "stokkan kulmalla", tavataan kaubamaja juures. Meillä täällä Tartossa kiivailtiin tänään infinitiivien äärellä – tehdäkseni vähän väkivaltaa kotokielelle. 

Kielen oppiminen on tietyn kielen ajattelutapojen oppimista. Kun suomalainen (tai virolainen) opettelee englantia, hän joutuu ajattelemaan kieleen esimerkiksi prepositiot. Ensin ne tietenkin opetellaan ulkoa, mutta kyllä ne täytyy mieltää, ennekuin niitä voi kuvitella käyttävänsä edes suunnilleen oikein. Prepositiot, eli ollaanko at the theatre ja mennäänkö to the concert ja ollaanko in the concert ja noustaanko on vai to vai in the bus.  

Meillä kun on se sijataivutus eli meillä on sijapäätteitä, joilla ilmaistaan miten me miellämme itsemme suhteessa johonkin tilaan. Me olemme siis konsertissa, elokuvissa ja me nousemme bussiin.Tai sitten meillä on postpositioita, kuten nuo viron ääres ja juures.

Tšekkiläinen Mirek, joka insinööriluonteensa perinpohjaisuudella to-del-la haluaa ymmärtää miksi, pohti sijoja kiintoisasti. Että sijapäätekielissä ihminen miettii paljon tarkemmin suhdettaan tekemisen tai tapahtumisen kohteeseen. Kiinnostava ajatus! 

Mutta siis. Että olisi prepositiokielet ja sijamuotokielet – se vielä jotenkin kävisi laatuun. Olisi eri kielissä eri tavat, mutta jotenkin keskenään samanlaiset. Vaan kun ei ole! Juuri kun ajattelet, että virolaisetkin ostavat kakkupalan, he ostavatkin kakkupalaa ja kun sinä menisit bussiasemalle he menevätkin bussiasemaan.

Vaikeaa, vaikeaa – ja nyt ei puhuta viron monikon partitiivista, jota meille intensiivikurssilaisille ei ole edes opetettu, mutta jonka haamu vainoaa jo nyt meitä kuin isän haamu Don Giovannia tai Hamletia. Puhumattakaan verbitaivutuksesta, josta opettajat sanovat, että helpointa on opetella ulkoa. Sanovat muuten niin melkein kaikesta. 

Ulkoaopettelusta huolimatta viroakin on syytä ajatella. Mutta sitten tulee eteen tilanteita, jolloin ei pidä. Infinitiivit olivat yllättäen ryhmämme hyvinkäyttäytyvälle aussille, Jeffille, aivan ylittämätön este. Että miksi niitä on kaksi?

Mitä merkitystä on sillä, että niitä on kaksi? Mikä on niiden ero?  

Jeff ei ainoastaan ollut tuskastunut, hän oli raivoissaan! Ei auttanut, kun me muut yritimme selittää, että joudutaanhan mekin opettelemaan prepositiot, ei me voida kysellä, että miksi niitä on. Ei auttanut se, että englannissakin on infinitiivi. Tietenkin on, kun se on se verbin perusmuoto. Eikä todellakaan auttanut se, kun me muut totesimme, että hei, niitä nyt vaan on kaksi.

Kaksi! Jeff oli niin vihainen, ettei leppynyt edes opettajamme Helin varsin mielenkiintoisen selityksen kuultuaan. Heli kertoi, että viron kahden infinitiivin taustalla on kaksi erilaista kieltä. Viron kirjakieltä on ollut kehittämässä latinaa puhuva papisto ja saksaa puhuva sivistyneistö. Viroa puhuva kansa on siinä vieressä seurannut taistoa, kuten meilläkin aikanaan. Niinpä viron toinen infinitiivi on peräisin latinasta ja toinen on kotoperäisempi mutta saksasta vaikutuksia saanut. 

Voi miten olenkaan kiitollinen, että tänä vuonna me suomalaiset emme "saaneet" olla keskenämme opettelemassa viroa! Koskaan en olisi tullut ajatelleeksi, että aikuinen ihminen, joka ajattelee, joutuu juuri siksi pulaan. Useimmiten tietenkin niin käy, kun ei ajattele. 

PS. Virolaiset muuten ovat kyllä teatris mutta konserdil ja bussin kanssa tapahtuu näin: nad minevad bussi peale.

PPS. Taisin tässä taannoin väittää, ettei suomen kielessä ole komitatiivia. No onhan se, mutta ei sitä juuri käytetä. Vai koska olisit viimeksi havainnoinut, että mies vaimoineen saapui ravintolaan? Kyllä se mies tuli vaimon(sa) kanssa ravintolaan. Tosin tämä kanssa, puhekielessä kaa, muistuttaa kovasti viron komitatiivia -ga. Että samassa veneessä ollaan, tässäkin.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle