Vastakkaista sukupuolta olevan hahmon kirjoittaminen

Ensimmäisissä lyhytelokuvissani ja ensimmäisessä pitkässä elokuvassani päähenkilö oli nainen. Luulen, että tämä johtui osittain tarpeestani etäännyttää päähenkilö itsestäni. Päähenkilön edesottamuksista ei voida vetää niin helposti yhtäläisyysmerkkejä kirjoittajaan, jos hahmon sukupuoli on eri kuin kirjoittajalla. En ole tehnyt mitään tilastoa asiasta, mutta olen ollut havaitsevinani, että aika moni aloitteleva kirjoittaja toimii samoin kuin minä toimin. Se on ymmärrettävää, koska kirjoittaminen on pelottavan paljastavaa.

Voi olla, että vastakkaisesta sukupuolesta kirjoittamiseen liittyy myös halu tehdä vaikutus vastakkaiseen sukupuoleen. Kirjoittaja haluaa todistaa toiselle sukupuolelle että ymmärtää heitä.

Mikä motiivi sitten onkaan, olen taas ajautunut kirjoittamaan tarinaa, jonka päähenkilö on nainen. Vuosien varrella olen havainnut pari sudenkuoppaa, joihin vastakkaisesta sukupuolesta kirjoittaessa helposti sortuu. Tällä kertaa yritän olla tietoinen näistä vaaroista.

Ensimmäinen havaintoni on se, että vastakkaista sukupuolta oleva hahmo kirjoitetaan helposti hieman naiviksi. Hahmo ei ole kovinkaan tietoinen toiminnastaan. Hän toimii tunteella ja kärkevästi.

En tiedä mistä tämä johtuu. Ehkä se on heijastumaa omissa parisuhteissa koetuista puolison käsittämättömäksi jääneistä edesottamuksista. Tai sitten kyse on siitä millaisena tahdomme nähdä vastakkaisen sukupuolen. Jos alennamme vastakkaisen sukupuolen naiviksi, se ei ole ainakaan uhkaava.

Ilmiö näkyy monien romanttisten elokuvien love interest –hahmoissa eli hahmoissa joihin päähenkilö rakastuu. Ainakin jossain vaiheessa miesten kirjoittamat love interest –hahmot olivat korostetun tyttömäisiä: hupsuja ja spontaaneja otuksia, jotka tarvitsivat miehen rinnalleen. Ja tietysti aina aivan järjettömän kauniita – toisin kuin omaa sukupuolta oleva päähenkilö, joka saa olla vähän omituinen nörtti.

Tästä päästäänkin toiseen helmasyntiin, joka on ihannoiminen. Vastakkaista sukupuolta olevalle päähenkilölle ei kyetä suomaan sellaisia heikkouksia kuin omaa sukupuolta olevalle hahmolle. Mies ei olisi kyennyt kirjoittamaan esimerkiksi sellaista hahmoa kuin Helen Fieldingin luoma Bridget Jones, joka on viinaan menevä ja ylipainoinen säheltäjä, mutta heikkouksineenkin rakastettava tyyppi. Omalle sukupuolelle ollaan valmiit antamaan enemmän anteeksi, hyväksymään suurempia puutteita osaksi hahmon luonnollista persoonallisuutta.

Voi olla, että kyse on myös poliittisesta korrektiudesta. Mies ei kehtaa kirjoittaa niin huonosti käyttäytyvää naista kuin nainen kehtaisi.

Vastakkaisesta sukupuolesta kirjoittamisessa voi olla myös etunsa. Jotkut asiat näkee tarkemmin ulkopuolelta. Sukupuolen tuoma etäännytys voi myös auttaa kirjoittajaa käsittelemään hyvin henkilökohtaista dilemmaansa vapautuneemmin.

Oli miten oli, minusta on hienoa, että alalla on niin paljon uusia ja taitavia naiskirjoittajia. Ilman Minna Koskelaa ja Heli Sutelaa meillä ei olisi valloittavan epäkorrektia Kumman kaa –sarjaa. Ilman Petja Peltomaata ja Anna Dahlmania ei olisi Parasta aikaa –sarjan inhimillisen koomista perheenäitiä. Ilman Laura Suhosta ja Marja Pyykköä ei olisi Sisko tahtoisin jäädä elokuvan rajojaan etsiviä teinityttöjä. Nämä naishahmot raikastavat miesvaltaisen av-alan esittämää maailmankuvaa.

Ehkä lopulta tärkeintä on kuitenkin unohtaa kirjoittamansa hahmon sukupuoli, tarkastella häntä itsen kautta eikä vastakkaisen sukupuolen edustajana. Hommat tuppaavat nimittäin menemään pieleen, kun yrittää kirjoittaa jostakin ”toisesta” - oli tuo toiseus sitten mieheys, naiseus, homous, vanhuus, tummaihoisuus tai vaikkapa lappilaisuus. Jos miettii kirjoittavansa ”toisesta”, päätyy helposti ilmeisiin ratkaisuihin. Jos taas tutkii sitä mitä itse on kokenut ja nähnyt, voi löytää jotain yllättävää ja siksi kiinnostavaa.