Ehtiihän sen huomennakin

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka ei saa mitään valmiiksi ennen deadlinea. Istun lähes poikkeuksetta edellisen yön koneen ääressä pureskellen kynsinauhojani ja harkitsen alanvaihtoa. Hävettävän usein kerjään lisäaikaa vielä määräajan jälkeenkin. Tätä ei kai pitäisi myöntää, mutta jotkut rästit erääntyivät jo vuosi sitten. Ja sitä kolmen vuoden takaista teatterihistorian esseetä en ole vieläkään tehnyt. Terveisiä vaan opettajille.

Koulun suojissa tällainen lipsuminen on tietenkin vielä mahdollista. Opettajat taputtelevat isällisesti selkään, että teet sitten ensi kerralla ajoissa (muistamatta, että kaikki viisi edellistäkin oppimispäiväkirjaa ovat palautuneet kolme viikkoa myöhässä). Mutta miten ihmeessä työelämässä on tarkoitus selviytyä? En jotenkin pidä ajatuksesta, että istun seuraavat vuosikymmenet kolmelta yöllä jonkun päivittäissarjan käsikirjoituksen ääressä hiuksiani repien.

Vielä joskus meni paremmin. Pidin kiinni sovituista ajoista vähän pinnistellen, mutta pidin kuitenkin. Vähitellen aloin lipsua. Voisin syyttää tästä muita ihmisiä, tai heikkoa luonnettani. Törmäsin tuttavaan ja valittelin, että kun se oppimispäiväkirja pitäisi kirjoittaa. Ja toinen sanoi taikasanat: Mä en oo edes alottanu vielä! Ehtiihän sen huomennakin! Mennään kahville! Heti kun joku kohtalotoveri tunnustaa, ettei ole itsekään saanut aikaan muuta kuin oman nimensä kirjoittamisen tekstitiedostoon, on helppo karata yhdessä välttelemään todellisuutta. Jaettu rikos tuntuu pienemmältä.

Minkä takia asioiden tekemistä sitten lykkää huomiseen niin pitkään kuin mahdollista? Osittain voi syyttää laiskuutta. Aina löytyy jotain tärkeämpää tekemistä, kuten nyt vaikka pyykinpesua ja ikkunasta ulos tuijottelua. Lisäksi on pelko siitä, ettei osaa eikä selviydy, että on äkillisesti menettänyt kirjoitustaitonsa, joutuu julkiseen häpeään ja syötetään leijonille. Tämän päälle asiaan vaikuttaa vielä itsekritiikki. Jos aloitan kuukausi ennen määräaikaa, en saa mitään valmiiksi, koska pyyhin kaikki epätäydelliset lauseenalut pois. Deadline on lopulta paras muusa, vaikkakaan ei helläkätinen. Aikarajan lähestyessä kirjoittaa paniikinomaisesti ja sykäyksittäin, käy välillä juomassa kahvia ja kävelee keittiön lattialla ympyrää teatraalisesti huokaillen, tilittää vahingossa kuuloetäisyydelle osuneelle asuinkumppanille miten ei osaa mitään ja teksti on ihan hirveää ja pitäisiköhän sittenkin ryhtyä putkimieheksi, mihin toinen osaa jo tottumuksesta olla vastaamatta. Lopulta kun aikaa on enää puoli tuntia, lentävät viimeisetkin itsekritiikin rippeet nurkkaan, tekeleestä tarkistaa lähinnä ettei siinä ole yhdyssanavirheitä, ja painaa voitonriemuisena Lähetä- nappia yrittäen kiivaasti unohtaa, millaista kuraa tuli juuri tehtailleeksi.

Onkohan mitään enää tehtävissä? Palkkaanko gorilloja työpöytäni viereen valvomaan, että teen töitä muulloinkin kuin pakon edessä? Voisinko vielä palata päiväkodin satutunneille, missä ainoat deadlinet koskivat välitunneilta palaamista? Jossain täytyy olla jokin self help- opas, joka käsittelee tätä ongelmaa. Ehkä luen sen.

Mutta kai sen ehtii lukea huomennakin.

Kuka?

Hanna Lappalainen

käsikirjoitusopiskelija

Tampereen ammattikorkeakoulu, käsikirjoittaminen, kolmas vuosikurssi