Tunteet pelissä

Nykyään puhutaan kovasti pelialan panostuksesta pelien käsikirjoituksiin. Pelitalot palkkaavat jopa tunnettuja Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajia tuottamaan jännittäviä tarinoita ja sisältöä peleihinsä. Esimerkiksi THQ pestasi hiljan julkaistuun Homefront-peliinsä käsikirjoittajaksi John Miliuksen (Conan Barbaari, Ilmestyskirja Nyt, Rome). Peliä tietenkin sitten markkinoitiin sen käsikirjoituksella.

Suuntaus on oikea. Käsikirjoituksiin on syytäkin panostaa, sillä ennen pelejä tehtäessä ei välitetty tarinoista ja hahmoista, kunhan todella mielikuvituksellinen peliukko hyppi ja tulitti ruudulla mahdollisimman paljon. Onneksi pelintekijät ovat nykyisin tajunneet pelien olevan hyvä paikka kertoa tarinoita, sillä ohjatessaan päähahmoa pelaaja pääsee tarinoihin sisään intensiivisemmin kuin elokuvissa. Tai ainakin siihen on olemassa mahdollisuus.

Harvoin tänäkään päivänä pelintekijät kuitenkaan onnistuvat tekemään pelejä, joiden hahmoihin pystyy samaistumaan ja joiden kohtaloista pelaaja välittää. Elokuvia osataan kirjoittaa niin hyvin, että jopa raavaimmat miehet saadaan herkistymään. Terminator kakkosen lopussa, kun T-800 toteaa, että vielä yksi mikrosiru täytyy tuhota ja John ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa, nousee itsellänikin aina pala kurkkuun. Pelit eivät juuri ole moisia tunteita pystyneet tarjoamaan. Pelintekijöiden pitäisi pyrkiä pääsemään lähemmäs elokuvien tarinankerronnan tasoa.

Myös tarinallisesti kehutuista peleistä löytyy runsaasti kompastuskiviä. Vapaassa maailmassa tapahtuvan rikos- ja väkivaltapläjäys-Grand Theft Auto nelosen tarinaa ja hahmoja ylistettiin suuresti pelin ilmestyessä ja hahmogalleria onkin monipuolinen, niin kuin kaikissa GTA-peleissä on ollut. Sen sijaan päähahmon teot pelin aikana eivät vaikuta hahmoon millään tavalla, eikä hahmo kasva tai muutu. Päähahmo tulee Amerikkaan etsimään petturia ja kyseinen etsintä on motivaationa hahmolle ja pelaajalle tehtailla kaikenlaista rikollista, jotta petturi saadaan kiinni. Loppupuolella petturi löytyy ja pelaaja saa valita tappaako, vai jättääkö petturin eloon. Paha vain, ettei päätös vaikuta hahmoon tai pelin loppuun millään tavalla ja lopussa pelin teema muuttuu ja tarinan eheys murtuu.

GTA-pelien päähahmoihin on senkin takia vaikea samaistua, että niitä ei ole kirjoitettu pelin ehtojen mukaan. Käsikirjoitukset olisi ehdottomasti pitänyt kirjoittaa tarinavetoisesti. GTA San Andreaksen päähahmo CJ esitetään mielestäni olosuhteiden uhri-tyyppisesti ja tämä yrittääkin koko pelin ajan olla ”hyvis”. On vain vaikea suhtautua CJ:hin hyviksenä, kun pelin loputtua katsoin tilastoista tappaneeni nelisentuhatta ihmistä. GTA Vice City on sen takia onnistunut hyvin, että päähenkilö Tommystä on tajuttu tehdä rehellisesti rikollinen ja tunteeton raakalainen. On kannattavaa kirjoittaa hahmo sen perusteella, mitä pelaaja hahmolla pelissä tekee. Vice Cityä pelatessa saa muutaman tunnin ajan päivässä tuntea itsensä rikollislordiksi ja Pleikkarin sammuttaessaan palata taas tavikseksi.

Toinen yleinen virhe tuntuisi olevan sivuhahmojen käyttäminen ja käyttämättömyys. Red Dead Redemptionissa päähenkilö (harvinaisen hyvin kirjoitettu) joutuu käymään läpi pitkän ja taisteluidentäyteisen seikkailun saadakseen vaimonsa takaisin. Päähahmon ja pelaajan motiivi taistella kärsimysten läpi on siis vaimo. Hullua on se, että vaimo näytetään ensimmäisen kerran, kun päähahmo saa tämän takaisin. Tätä ennen vaimo on olemassa pelaajalle vain ajatuksen tasolla, pelin dialogista kuultuna ja kutistuu pieneksi sivuhahmoksi. Väitänkin, että jos Red Dead Redemption olisi elokuva, olisi vaimo esitelty jo alussa ja tutustutettu katsojalle, jotta tämä välittäisi vaimon kohtalosta ja samaistuisi paremmin päähahmoon ja ymmärtäisi tämän motiiveja.

On tietenkin luonnollista, ettei pelejä voi käsikirjoittaa täysin samoin perustein, kuin elokuvia, vaan täytyy ottaa huomioon, että niitä pitää pystyä itse asiassa pelaamaan. Toisaalta juuri siksi kannattaisikin mielestäni pohtia, onko oikea keino kehittää alaa palkkaamalla kalliita Hollywood-kirjoittajia tekemään pelien käsikirjoituksia. Mielestäni oikeampi suunta olisi yhdistää pelialan ja käsikirjoittamisen opintoja, jotta tulevaisuudessa pelialalla olisi käsikirjoittamisen perusteet hallitsevia pelintekijöitä.

Harmillisesti pelijournalismin antamassa kritiikissä käsikirjoitusasioihin ei ole koskaan kovin syvällisesti pureuduttu. Voihan ollakin, etteivät ihmiset edes hae peleistä elokuvan kaltaisia tunnetason kokemuksia ja vouhotukseni aiheesta on turhaa. Itse kuitenkin uskoisin, että peliteollisuus ja pelaajat voisivat hyötyä suuresti taitavammasta ja syvällisemmästä tarinankerronnasta.