yle.fi


Sanoista saksiin

Sanoista saksiin

16. toukokuuta 2011 Kirjoittaja: Laura Sivonen Kommentit: 0

Todellinen ymmärrykseni editoinnista sekä käsikirjoittamisesta ennen opiskelujen alkua oli, kuten nyt huomaan, melko vaatimattomalla tasolla. Lähdin opiskelemaan medianomiksi suunnattomalla innostuksella, joka kumpusi rakkaudesta elokuviin, mutta käytännöllinen käsitys koko tästä prosessista on syntynyt vasta sittemmin.

Suurin syy käsikirjoituksen ja kuvallisen ilmaisun linjan valitsemiseen oli sana ”käsikirjoitus”. Olinhan jo ennen nykyistä opinahjoani kunnostautunut kirjoittamalla proosaa sekä runoja mm. sisintä olemusta repivästä rakkaudentuskasta, jota vain 13-vuotias Twilightin lukija voisi ymmärtää.

Mutta runoudella ja käsikirjoittamisella on yhtä paljon tekemistä toistensa kanssa kuin kenguruilla ja harmaakarhuilla. Siinä, missä runous ja proosa tulkitsevat aistimuksia ja tunteita kielikuvilla, käsikirjoitus on mahdollisimman korutonta ja suoraviivaista. Hyvä käsikirjoitus, näin puristin näkökulmasta, on toimintakertomus, joka lukijan on mahdollisimman yksinkertainen nähdä kuvina. ”Liisa huutaa Jaakolle” ennemmin kuin ”Liisa tunsi pakahduttavan raivon purkautuvan koko olemustaan värisyttävänä hyökyaaltona kohti Jaakkoa”.

Vannoutuneena esteetikkona kiinnostukseni kaikkea tekniikkaa ja teknistä kohtaan on ollut melko vähäistä. Ohjelmistoissa, tilastoissa, numeroissa ja nappuloissa ei ole sitä mielikuvitustani hivelevää romantiikkaa kuin niissä yksinkertaisissa sanoissa, joista tehdään kuvia ja joista syntyy elokuvia.

Käsitykseni etenkin opintojen alussa oli, että editoiminen on automatisoitua tekniikkaa, jossa leikkaaja yksinkertaisesti liittää jonoksi valmiita kuvia tekniikalla, johon liittyy paljon plugareita ja nappuloita. Asioita, jotka eivät kuulosta liioin romanttisilta.

Jouduin tänä vuonna siis mielenkiintoiseen tilanteeseen, kun olin paitsi käsikirjoittamassa lyhytelokuvaa niin myös leikkaamassa sitä. Koin elokuvaprosessin kokonaisuudessaan idean syntymisestä viimeiseen leikkaukseen.

Kukin varmaan väittää omasta toimenkuvastaan, ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana, etc. sen olevan vaativin osuus tuotantoa, mutta lähes kaikissa tuotantorooleissa toimineena (noh, puomittajana en ole kyllä ollut - ja myönnän ensimmäisenä, ettei minulla moiseen suoritukseen käsilihaksia olisikaan) rohkenen väittää, että lohduttomin, vaativin ja omalla tavallaan palkitsevin työnsarka opiskelijatuotannoissa lankeaa leikkaajalle.

Kun viimeinen kela, nauha tai P2-kortti on viimein saatu logattua ja synkattua leikkausohjelmaan, alkaa materiaalin paljoudesta riippuen päivistä kuukausiin kestävä savotta, jonka jatkuessa muistot päivänvalosta alkavat ikkunattomassa editointihuoneessa jäädä yhä häilyvämmiksi muistoiksi.

Se tuska, jota tuntee omasta kykenemättömyydestään, kun materiaali paljoudestaan huolimatta on niin toivotonta, ettei siitä saa räpellettyä enää mitään käyttökelpoista, elää öisissä painajaisissa. Jokainen leikkaaja huomaa joskus, että kuvausvaiheessa tehtyjä virheitä ei voi enää editointipöydällä kokonaan korjata. Jos olen ainakin jotain oppinut, niin sen, että leikkauspöydällä korostuvat heikkoudet ennakkosuunnittelussa (kuvalistan- ja käsikirjoituksen tekemisessä) sekä tekniset puutteet kameratyöskentelyssä. Ylivalottunutta, tärisevää ja väärällä valkotasapainolla kuvattua materiaalia on keljua jälkityöstää, etenkin kun ongelmat ovat pienellä huolellisuudella vältettävissä jo kuvausvaiheessa. Ilahduttavaa on myös huomata vasta leikkausvaiheessa, että jokin kohtaus ei toimi, koska sieltä puuttuu lähikuvia. (Etenkin siinä vaiheessa, kun ei ole mahdollista palata kuvauspaikalle ottamaan puuttuvia kuvia.)

Olen vakaasti sitä mieltä, että kuvaajaksi ei voi oppia ellei myös osaa leikata. Leikkauspöytä on anteeksiantamattomin ja kovin kouluttaja mitä tulee kuvaus- ja ennakkosuunnitteluvirheisiin. Summaan kirjoitukseni nyt siis siten, että elokuvan (puhun nyt elokuvasta, vaikka tämä pätenee hyvin myös muuhun audiovisuaaliseen tuotantoon) tekeminen on ketju, ja ollakseen hyvä yhdessä osa-alueessa, on apua, mikäli hallitsee peruskäsityksen kaikista osa-alueista ja näkee, miten ketjun lenkit vaikuttavat toisiinsa. Ja ennakkosuunnittelun painoarvoa ei tule unohtaa!

Kuka?

Laura Sivonen

käsikirjoitusopiskelija

Tampereen ammattikorkeakoulu, Virtain toimipiste, käsikirjoittaminen ja kuvallinen ilmaisu, toinen vuosikurssi.

Lisää näihin:
9
tykkää tästä
Asiasanat:

Kommentit

Ei kommentteja.

test

  • Koulun penkiltä

    Koulun penkiltä -kolumni on elokuva- ja tv-alan opiskelijoiden vaihtuva puheenvuoro.

Uusimmat kommentit

Pertti

Draama syntyy tahtojen törmäyskohdissa