yle.fi


Koulun penkiltä elokuvakäsikirjoittajaksi

Koulun penkiltä elokuvakäsikirjoittajaksi

30. toukokuuta 2011 Kirjoittaja: Juhana Lumme Kommentit: 6

Elokuva- ja televisiokäsikirjoitus on Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen osaston suosituimpia linjoja. Viime vuonna linjalle oli 166 hakijaa, ja sisään otettiin kaksi opiskelijaa. Käsikirjoituskoulutukseen on hinkua, sillä jokaisella ihmisellä on ainakin yksi tarina kerrottavanaan – oma elämäntarinansa, muotoon tai toiseen puettuna.

Ja kukapa ei haluaisi kävellä salamavalojen loisteessa punaista mattoa pitkin ensi-iltaan katsomaan mielikuvituksensa tuotosta valkokankaalle heijastettuna. Parhaassa tapauksessa edessä voisi olla jopa rahakas ja maineikas ura Hollywoodissa; jetset -elämää George Lucasin ja Steven Spielbergin luottokirjoittajana, uima-allasbileitä Jessica Alban ja Natalie Portmanin käsikyykässä, päivälliskutsuja Brad Pittin ja Angelina Jolien kotona. Eikö vain?

Valmistuin toukokuun lopussa taiteen maisteriksi yllämainitulta Elokuva- ja televisiokäsikirjoituksen linjalta. Seitsemän vuoden opiskeluputki on ohi, ja olen nyt ammatiltani käsikirjoittaja. Ja kuten monet muutkin kollegani, tähtään alan kuninkuuslajiin - itse keksimieni pitkien elokuvien kirjoittamiseen. Jo vähäisellä kokemuksellani voin todeta muille elokuvakäsikirjoittajan urasta haaveileville, että alan todellisuus ei vastaa alussa esitettyjä ruusuisia mielikuvia.

Elokuva lähtee käsikirjoituksesta, joten on loogista ajatella, että käsikirjoittaja olisi elokuvantekoprosessin tärkein henkilö, jota elokuvatuottajat hoivaisivat kuin kukkaa kämmenellään. Todellisuus on kuitenkin se, että aloittelevan käsikirjoittajan on vaikeaa edes päästä tuottajan puheille. Ja kun käsikirjoittaja viimein pääsee samaan pöytään tuottajan kanssa ja haluaa keskustella lähettämästään tekstistä, niin pääsääntöisesti tilanne on se, ettei tuottaja ole kyseistä tekstiä edes lukenut.

Mitä rahaan tulee, niin ainakin projektin alkuvaiheessa raha tulee Suomen Elokuvasäätiöltä, joka myöntää käsikirjoitustukea lupaavien tarinoiden kirjoittamiseen. Kirjoitin lopputyökseni itse keksimäni pitkän elokuvan käsikirjoituksen toisen version. Projektiin on sitoutunut hyvämaineinen tuotantoyhtiö, ja olemme käyneet tuottajan kanssa useaan kertaan keskustelemassa säätiön tuotantoneuvojan kanssa projektin etenemisestä. Tuotantoneuvoja antoi minulle tammikuussa kehotuksen hakea häneltä käsikirjoitustukea toisen version kirjoittamiseen. Nyt, neljää kuukautta myöhemmin, teksti on ollut jo pitkään valmis, eikä tuotantoneuvoja ole useista tiedusteluista huolimatta vieläkään käsitellyt hakemustani, vaikka säätiön politiikan mukaan käsikirjoitustukihakemukset käsitellään saman tien.

Elokuvakäsikirjoittaminen vaikuttaa myös olevan ala, jolla on käsittämättömän vaikeaa saada maksua jo tehdystä työstä. Loogista olisi ajatella, että kirjoitat tekstin kuten sovittu on, ja sitten sinulle maksetaan siitä sovittu palkkio. Jostain syystä palkkion maksaminen näyttää kuitenkin olevan aina rasittavan kädenväännön takana, jos tapahtuu silloinkaan.

Eikä yllämainituissa esimerkeissä ole suinkaan kyse silmätikuksi joutumisesta tai suoranaisesta käsikirjoittajan kiusaamisesta – kollegoiden kanssa keskustellessa on selvinnyt, että kaikki tämä on ”normaalia.” Ei olekaan ihme, että Suomessa on alle 15 ammattimaista käsikirjoittajaa, jotka ovat kirjoittaneet useamman kuin yhden pitkän elokuvan. Ja mitä tulee niihin glamourisiin ensi-iltoihin punaisine mattoineen – unohda ne. Elokuvan valmistuessa kaikki huomio keskittyy näyttelijöihin ja ohjaajaan, eikä kukaan edes tunnista käsikirjoittajaa.

Elokuvakäsikirjoittajana palkintosi ei tule rahasta, julkisuudesta tai säihkeistä seurapiireistä. Se tulee siitä nautinnosta, jota koet, kun istut yksin koneesi ääressä ja kirjoitat tarinaasi. Se ilo, jota saat, kun keksit nasevaa dialogia, hienon kohtauksen tai oivallat tarinasi pointin – se on todellinen palkintosi ja syysi kirjoittaa. Mutta se ei vielä elätä sinua.

Oma neuvoni elokuvakäsikirjoittamisesta haaveileville onkin, että ryhtykää kirjailijoiksi - monet menestyneimmistä elokuvista ja TV-sarjoista perustuvat kirjoihin. Joten pidä päivätyösi, kuukausipalkkasi ja vuosilomasi, ja kirjoita vapaa-ajallasi. Vaikka kirjoittaisit vain sivun päivässä, niin sekin tekee vuodessa 365 sivua, parinkin romaanin verran. Jos tarinasi on oikeasti hyvä, niin saat sen kyllä julkaistua kirjana, ja jos se on todella hyvä, niin sinulta tullaan kyllä ostamaan tarinasi filmausoikeudet. Ja olet paljon paremmassa neuvotteluasemassa silloin, kun tuotantoyhtiöt lähestyvät sinua, sen sijaan että sinä yrittäisit lähestyä tekstilläsi heitä.

En väitä, etteikö koulutuksesta olisi mitään hyötyä – sillä siitä on – mutta jos lähdet elokuvakäsikirjoittajan tielle, niin tiedä, että tulet tekemään elämästäsi hankalaa. Mutta jos laillani sisältäsi yksinkertaisesti kumpuaa tarinoita, joita sinun on pakko kirjoittaa, niin totean Mika Waltarin sanoin, että ”silloin on tapaus auttamaton ja olet ansainnut kohtalosi.”

Koulun penkiltä-blogi päättyy tähän. Kohtaus kiittää lämpimästi kaikkia kirjoittajia ja toivottaa menestystä ihanalle, haastavalle uralle!

Kuka?

Juhana Lumme

vapaa kirjoittaja

Taiteen maisteri Aalto-yliopistosta, Taideteollisesta korkeakoulusta, Elokuva- ja televisiokäsikirjoituksen linjalta.

Lisää näihin:
12
tykkää tästä
Asiasanat:

Kommentit

Tättärää 30.05.2011, 09:53

Voisin vielä lisätä, että jos kerran sattuu saamaan sen halutun SES:n käsikirjoitustuen, tipahtaa samantien pois yhteiskunnan tukirakenteista.
Itse perheellisenä sain vihdoin ja viimein 3000€ käsikirjoituksen kirjoittamiseen ja työkkäri päätti samantien, että "työllistyn tästä eteenpäin yrittäjän tavoin" enkä kuulu enää minkään sortin tuen piiriin. Että ei muuta kuin tuulta päin hengenravinnoin voimin, ei taitelija ruokaa tarvitse. Eikä muuten taitelijan lapsetkaan.

Kalle Vaarala 30.05.2011, 19:30

Hyvä kirjoitus, ja monella tapaa vihlaisevan satuttava, mutta myös tahattoman ilmiantava.

Ensinnäkin kirjoituksesi paljastaa suurimman ongelman suomalaisessa elokuvakoulutuksessa (ainakin näin etäisen tarkkailijan silmin). Nimittäin sen, että meillä tunnutaan koulutettavan ihmisiä alalle lähinnä kuuliaisiksi liukuhihnatyöntekijöiksi, sen sijaan että itsenäisiksi taitelijoiksi. Ja surukseni totean että sinäkin, Juhana, lahjakas poika, olet tuon ajattelutavan (eli ideologian) omaksunut. Että sinä, tarinan kertoja ja sen henkilöiden luoja, näet itsesi kiltisti järjestelmän pienenä osasena, joka myy hengentuotteensa markkinakojun sedälle, joka vie lypsylehmäsi kuin Aabrahan Iisakin teuraalle, sen sijaan että olisit itse koko tuotantoprosessin haltuunottava luova subjekti, eli tekijä, eli auter.

Mielestäni Suomeen tarvitaan enemmän eurooppalaisen elokuvan perinteeseen kuuluvaa auteur-ajattelua, eikä tätä Hollywoodista kopioitua systeemiorjuutta, joka paloittelee ihmiset ja tuotantoprosessit itsestään ja toisistaan irrallisiksi atomeiksi. Auteur perinne tarkoittaa yksinkertaisesti sanottuna sitä, dear Juhana, että käsikirjoittaja ohjaa omat käsikirjoituksensa ja ohjaaja käsikirjoittaa omat ohjauksensa itse. Emmekö me ole vieläkään oppineet Aki Kaurismäen esityöstä mitään? Että Suomesta käsin ei kerta kaikiaan voi tehdä kaupallisesti(kin) menestyvää elokuvaa muuten kuin henkilökohtaista käsialaa tottelevalla auteur-elokuvalla. Näillä kaupallisuutta tavoittelevilla, hollywoodmaisilla liukuhihnatuotteilla on turha lähteä valloittamaan rajapyykkien takaista maailmaa. Se ei tule onnistumaan edes surullisenkuuluisalla Mannerheim - The Moviella (tuottajan elokuva par exellance).

Joskus muinoin Hollywoodin studioiden kulta-aikana (1920-60) saattoi hyvinkin puhua ns. "systeemin neroudesta", koska silloin makkaralinjan liukuhihna tuotti itse (ja nimenomaan itsenäisesti tuotantoportaa alusta loppuun) niin tolkuttoman paljon tavaraa, että siihen jäi aika ajoin väliin tilaa, ohi tuottajien epäjumalaisen väliintulon, myös käsityöläis-taiteilijoille pelivaraa painaa omat jälkensä kollektiiviseen luomukseen. Mutta nyt nuo kollektiivisen luovuuden kulta-ajat ovat auttamatta ohi (jos ette tätä tiedä, ette tiedä mitään elokuvahistoriasta).

Elokuva-alan kurjuudesta on mielestäni helppoa vetää analogiat tavalliseen työelämään. Myös siellä on tilanne nykyisin hieman toinen kuin ennen. Entisaikoina (hyvinä tai huonoina) ihminen saattoi antaa parhaan työpanoksensa, lahjakkuutensa, ammattitaitonsa ja energiansa yhden (suuren) työnantajan (tehtaan) palvelukseen koko työuransa ajan (niin kuin Vincente Minnelli aikoinaan MGM:lle). Mutta nykyisin tällaista turvaverkkoa (joka samalla rajoittaa ja vapauttaa) ei ole. Työt on pätkitty, sinne sun tänne (eteenkin luovan alan ihmisillä). Pitkää leipää tarjoavien studioiden kulta-aika on ohi. En usko olevani ainoa joka sanoo että nykyään enää vain yksittäiset luovat subjektit, eli riippumattomat elokuvantekijät, voivat tuottaa teoksia, joilla on arvoa ohi pörssikurssienkin. Tämä on ajan henki. Mutta suomalainen elokuva-ala pihisee jossain todellisuudesta irroitetussa happiteltassa (sekä substantiaalisesti että metodologisesti).

Ymmärrätkö Juhana, mitä yritän (sekavasti) sanoa? Ylipäänsä, ymmärtääkö kukaan enää? Että elokuva-alan työläiset (nuo hikisissä hammasrattaissa hioutuneet hakaset, näin levottoman runollisesti ilmaistuna) ovat täsmälleen samassa asemassa kuin mitä tavallinen työläinen, joka yrittää tavoitella ihmisarvoista elämää tässä korporaatio-kulutus-kapitalismin ikessä. Että meitin - siis ihan kaikien - ainoa tapa selviytyä, luoda kestäviä teoksia ja luonnonmukaista elämää (ja siinä sivussa säilyttää itsekunnioituskin) on unohtaa nuo ns. "tuottajat" (jotka Orson Wellesin määritelmänä mukaan ovat ihmisiä jotka tekevät työtä joka ei heille kuulu, johon heillä ei ole edellytyksiä) ja perustaa tekijöiden välisiä kollektiiveja (osuuskuntia?) jotka mahdollistavat sen, että elokuva ja elämä voittaa, eikä koko tuotantoprosessi ei ole kokonaan tekijänsä lapasesta vieraantunut.

Kiitos ja anteeksi (kvasimarxilainen jargon).

Stiiven 30.05.2011, 23:36

Yhhyhhyy, onpa surullista. Mikset sitten kirjoita elokuvaa suoraan
Spielbergille, kun Suomessa niin kaltoin kohdellaan?

Juhana Lumme 31.05.2011, 03:21

Kiitos kommenteista, ja toivottavasti huomasitte kirjoituksessa myös huumorin vivahteita - tekstiä ei ole tarkoitus ottaa liian vakavasti.)

Ymmärrän pointin auteur-tekijöistä, mutta mielestäni (pitkä) elokuva on ehdottomasti ryhmätyötä, jo pelkästään elokuvien valtavan kalleuden ja työmäärän johdosta. Ja siinä prosessissa kaikilla on käytännön tarpeista syntyneet paikkansa, myös tuottajilla, joita tarvitaan. Eikä kaikilla ole kutsumusta auteureiksi, vaan jotkut todellakin haluavat vain kirjoittaa. Robert Rodriquezit El Mariacheineen ovat sitten asia erikseen.

Vaikka systeemi ei olekaan täydellinen, niin hyvinhän asiat ovat Suomessa moneen muuhun maahan verrattuna - meillä on kuitenkin mahdollisuus saada valtion tukea elokuvien tekemiseen. Mutta monen instanssin mukanaolo tarkoittaa sitä, että päätäntävalta siirtyy muualle, asiat eivät enää ole käsikirjoittajan hallittavissa, ja projektit venyvät vuosikausien mittaisiksi. Tunnettuahan on, että silloin on taottava, kun rauta on kuumaa, ja liian pitkät odottelujaksot voivat viedä innon koko kirjoittamisesta. Ryhtymällä kirjailijaksi voi helpoiten pitää lankoja käsissään.

Kuten Hassisen Kone laulaa:

Sinä odotat, odotat, odotat
olet kadottanut jo taivaan.
Mutta ei, ehei,
vapahtaja olet sinä.

Anonyymi 02.06.2011, 00:41

Kalle Vaarala ei myöskään käsitä sitä, että elokuvan tekeminen maksaa 1-2 miljoonaa euroa, ja maailma on muuttunut aika lailla 70-luvusta. Kaurismäkeä kovempaa bisnesmiestä saa suomalaiselta elokuva-alalta hakea - itsekin sanoi Cannesissa että ainoa syy olla täällä on myydä elokuva mahdollisimman moneen maahan levitykseen.

Ei sillä ole paljoa taiteen kanssa tekemistä. Raha pyörittää maailmaa. Laitakaupungin valot sai Suomessa 38 000 katsojaa, ja sen kansainvälinen myynti jäi heikonlaiseksi. Napapiirin sankarit on saanut Suomessa 300 000 katsojaa (eli tuottanut kustannuksensa takaisin jo elokuvateatterikierroksella, kotimyynti on pelkkää plussaa), ja leviää kansainvälisesti kulovalkean tavoin.

Suurin osa näistä ihanista eurooppalaisista auteur-elokuvista on muuten ihan hirvittävää sontaa. Ja Tanskassakin "auteurit" kuten Susanne Bier ovat ihan kiltisti osa tuotantokoneistoa ja -ryhmää. Harvemmin kun yhdellä ihmisellä on kaikki parhaat ideat.

Juhanalle kaikkea hyvää! Asenteesi tuntuu olevan kohdallaan.

Anonyymi 12.07.2011, 18:22

Vaaralalla on pointtinsa, vaikkakin sumea sellainen. Lisäänpä oman sumean pointtini.
Rahan ja kunnian ei pitäisi olla ainoita motivaattoreita työlle. Ei ainakaan rahan. Eikä varsinkaan audiovisuaalisessa taiteessa, joka muokkaa yhteiskunnan psyykettä tehokkaammin kuin muu viestintä. Rahan takia voi mennä mäkkiin töihin. Sen takia ei voi tehdä elokuvaa tai tv:tä.
Koko ajan jankutetaan sitä, että pitää verkostautua ja markkinoida itseään. Pitää hinnoitella ja myydä itseään.Pitää olla nöyrä ja kiitollinen. Pitää muodostaa triangeleita tuottajien ja ohjaajien kanssa. Pitää tehdä muiden juttuja, jotta saisi sitten joskus tehdä omaa juttuaan. Bullshit. Mitä ihminen tekee, jos hän ei tee omaa juttuaan? Salkkareita? Mitä sellainen tekee psykeelle?
Oikealla asenteella kaikki työ on toki hyvää työtä (Paitsi salkkarit. Sitä pökälettä ei voi kiillottaa millään) mutta tuo Faust-diili, jota suolletaan joka aukosta on ehkä ahdistavinta kaikissa koulutuksissa. Sen takia Suomessa ei ole suuria elokuvia. Sen takia ei uutta Nokiaa ole näkyvillä. On vain hännystelijöitä ja luovuttajia.
P.S. Huumori on puolustusmekanismi. Antaudu ahdstukselle. Se on sinut vapauttava.
P.P.S. Salkkarit on pahinta mitä on koskaan tapahtunut. Se avasi portit. Kaikkien, jotka ovat siihen millään lailla liitoksissa, tulisi olla häpeissään.

test

  • Koulun penkiltä

    Koulun penkiltä -kolumni on elokuva- ja tv-alan opiskelijoiden vaihtuva puheenvuoro.

Uusimmat kommentit

Pertti

Luovuutta kuvaavat parhaiten sanat ”Mitä jos…?” Siitä on hyvä lähteä.