Häpeä!

Osallistuminen European Short Pitch 2011-workshopiin Ranskassa tänä keväänä sai minut miettimään sitä mielenkiintoista häpeän tunnetta, joka vaivaa useimpia kirjoittajia kun omasta jutusta pitäisi kertoa muille.

Häpeän tunne syntyy monista tekijöistä: kertoessaan tarinan paljastaa aina jotain henkilökohtaista itsestään ja laittaa oman työnsä muiden arvosteltavaksi. Tietenkin silloin muiden reaktio jännittää. Etenkin keskeneräisestä jutusta on hankala kertoa: pelkää kuulostavansa tyhmältä tai masentuvansa, jos kukaan ei tajuakaan jutun jujua. Mieleen hiipii ajatus, että parempi näyttää oma työ ihmisille vasta sitten, kun se on varmasti valmis ja kiiltäväksi hiottu.

Totuus kuitenkin on, että todennäköisesti menettää paljon, ellei rohkene jutella keskeneräisestä käsikirjoituksestaan tai ideastaan kellekään. Markkinoinnin kannalta oma juttunsa on opittava esittelemään tyylikkäästi, mutta pitchaaminen sopii aseeksi paitsi käsikirjoituksen myymiseen myös kehittelyyn.

Jos ei itse pysty tiivistämään tarinaansa muutamaan lauseeseen, niin todennäköisesti tarinan teema ja tärkeät käännekohdat eivät ole vielä tarpeeksi selviä itsellekään. Paperilla tai tietokoneen näytöllä on helppo uskotella itselleen, että kyllä tämä on jo selvää ja kyllähän tämä pikkuisen ontuvan oloinen ratkaisu on oikeastaan ihan hyvä. Ääneen selittäminen toimii tällaisessa tilanteessa kuin läpivalaisu: se selkeyttää ajatuksia ja paljastaa juonikuvioiden heikot kohdat. Usein kirjoittaja kaivautuu sen verran syvälle omaan tarinaansa, että pitää joitain henkilöiden piirteitä tai tarinan käänteitä itsestään selvinä, ja unohtaa sisällyttää ne käsikirjoitukseen konkreettisesti.

Jonkun kanssa jutteleminen on pelastava oljenkorsi, kun tuntuu siltä, että tarinaa vaivaa jokin ongelma, joka ei millään ratkea. Toisen ihmisen antama tuore näkökulma voi yhtäkkiä avata pitkään solmussa olleen kohdan ja auttaa taas näkemään kokonaisuuden. Vaikka tarina onkin aina tekijänsä luomus, niin toisella ihmisellä voi olla juuri se elämänkokemus, idea tai tapa katsoa maailmaa, jonka avulla tarinasta tulee paljon uskottavampi ja elävämpi. Joku toinen voi helpostikin ratkaista ongelman, jota on pyörinyt omassa mielessä päiväkausia. Ja toki itsekin voi yhtäkkiä nähdä asiat uudessa valossa, kun vaivautuu selittämään ne toiselle.

Vaikka työskenteleekin kirjoitettujen sanojen parissa, ei saisi koskaan unohtaa ääneen puhuttujen sanojen mahtia. Omasta tarinastaan puhumiseen tottuu vähitellen ja sitä kannattaa harjoitella häpeän tunteesta huolimatta. Häpeä lienee kuitenkin pohjimmiltaan hyvä merkki siitä, että välittää tarinastaan ja on antanut siihen jotain henkilökohtaista itsestään.

Kuka?

Ulpu-Maria Lehtinen

käsikirjoitusopiskelija

Tamk/Taide ja viestintä, Elokuvailmaisu, käsikirjoittaminen, 3.vuosikurssi.