Kaavoihin kangistunut elokuva

Olen huomannut jo koulumaailmassa, että poikien ja miesten kasvutarinat ovat ilmeisesti hyvin kiinnostavia. Niitä elokuvia kun tulee ovista ja ikkunoista. Useimmiten näissä elokuvissa on yksi yhteinen piirre: yksiulotteinen, stereotyyppinen ja ennalta-arvattava naiskuva. Nainen on äiti tai rakastajatar tukemassa päähenkilön tarinaa. Esimerkkinä lähestulkoon kaikki elämänkertaelokuvat suurmiehistä. Alussa miehellä on äiti, joka huolehtii, sitten vaimo, joka huolehtii ja samalla rakastajatar, joka ymmärtää, eikä mäkätä miehelle kuten vaimo. Kuulostaako tutulta?

Viime vuosina maailmalla on innostuttu myös tyttöjen ja naisten tarinoista, mikä osoittaa hyvää kehitystä elokuva-alalla. Esimerkkejä tällaisista elokuvista ovat Iloinen talo (3-osainen tv-elokuva), Roller girl - Whip it! ja 2 days in Paris. Naishahmot näissä elokuvissa ovat moniulotteisia ja kiinnostavia. Kuitenkin edelleen yhtä naisen tarinaa kohden tulee sata miehen tarinaa, joissa naishahmot muistuttavat toinen toisiaan. Olen monesti miettinyt, millaisen kuvan naisista tämän päivän elokuvat välittävät? Mitä me mietimme, kun katsomme niitä parinkymmenen vuoden kuluttua? Tai mitä nuoret tytöt miettivät nähdessään näitä elokuvia? Eivät nuo elokuvat ainakaan rakenna kuvaa naisista tekijöinä tai aktiivisina toimijoina. Ne aiheuttavat samastumisen objektiin ja sitä myötä omalla tapaansa vahvistavat sukupuolten välisiä valta-asetelmia.

Elokuvailmaisun kurssilla teemme kuusi lyhytelokuvaa. Niistä neljässä on keskiössä miehen tai pojan tarina. Koko koulumme mittakaavassa naisten tarinoita ei ole tuonkaan vertaa. Ei tarvinnut kuin käydä katsomassa koulumme esitystä filkkareilla, kun sen tajusi: yli kymmenen elokuvaa ja vain parissa naisen tarina. Yhdessä elokuvassa naisen sukupuolielimen nimeä hoettiin 30 sekunnin välein, mutta koko elokuvassa yksikään nainen ei sanonut sanaakaan. Ja kyse ei ole siitä, että koulumme olisi poikkeus, se on sääntö ja edustaa elokuvan tilaa Suomessa ja lähes koko maailmassa. Se koskee myös muita taiteen osa-alueita. Guerrilla Girls-liikkeen tekemän tutkimuksen mukaan Metropolitan Museumin teoksien taiteilijoista alle 3% on naisia, mutta alastonkuvien henkilöistä naisia on 83%.

Yksi syy naisten tarinoiden puuttumiseen on varmasti se, että elokuva-ala on yksi epätasa-arvoisimmista aloista. Sen lyhyen historian aikana on ehditty luoda hyvin tiukat raamit koskien niin tarinan kulkua, kuvakerrontaa kuin myös tapaa työskennellä. Tapaan työskennellä liittyvät hyvin vahvasti sukupuolittuneet työtehtävät. Monilta osin olemme jumittuneet hyvin perinteiseen tapaan tehdä elokuvaa. Aika ajoin raameja rikotaan ja syntyy jotain mahtavaa, mutta esimerkiksi tämänhetkiset teatterilevitykseen päätyvät elokuvat eivät edes yritä näitä raameja rikkoa tai venyttää.

Lopulta kaikki on meidän käsissämme, me voimme valita, mitä elokuvia haluamme katsoa ja tehdä. Haluammeko lisää suurmiesten tarinoita, teinipojan vaikeuksia tai pilalle hemmotellun nuoren aikuisen miehen tarinaa siitä, kun mikään ei enää tunnu miltään, höystettynä vähäpukeisilla, vuorosanattomilla naisilla ja epäinhimillisillä äitihahmoilla? En väitä, etteivätkö äsken mainitsemani aiheet olisi nekin tärkeitä, mutta olisiko nyt aika vaihteeksi jollekin muulle?

Nyt on aika kertoa suurnaisista, nuoren tytön kasvukivuista, oikeista äideistä ja erityisesti niistä naisista, joista käsketään vaieta ja jotka lakaistaan maton alle, koska naisen alkoholismia, väkivaltaisuutta, syrjäytymistä tai muita perinteisesti miesten ongelmina nähtyjä asioita ei tässä yhteiskunnassa edelleenkään haluta tunnistaa. Ne ovat niitä kiinnostavia tarinoita.

Kuka?

Henna Seppälä

käsikirjoitusopiskeljia

Tampereen ammattikorkeakoulu, Taide ja viestintä, elokuvailmaisu, käsikirjoittaminen, 3.vuosikurssi