Karismaattista materiaalia

"Tärkeintä on olla karismaattinen, mutta mihin sitä voi käyttää”, kysyy Zorro eli Ilmari Säävälä elokuvassa Valon lapset (ohjaus Jaakko Ruuska, 2008). Se on yksi mieleeni jääneistä koulun harjoituselokuvien repliikeistä. Elokuvassa kaksi nuorta miestä elää elämäänsä yrittäen tulla toimeen veronmaksajien avulla yhteiskunnan marginaalissa, kouluttautumattomina taiteilijoina – runoilijana ja teatterin tekijänä. Kysymys on enemmän kuin ajankohtainen tänä syksynä kun mietin mitä oikein teen dokumentaarisen elokuvan opinnoilla. Mihin niitä voi käyttää?

Dokumentaarinen elokuva on häilyvä käsite, jonka tulkinta vaihtelee eri tekijöiden ja kokijoiden argumenteissa ja aika ajoin allekirjoittaneen mielessä. Kun ensi kertaa koin kiinnostusta ”dokkaria” kohtaan, ajattelin lajia mahdollisuutena vaikuttaa ja ajaa huono-osaisempien asioita. Tämä ajatus syntyi Latinalais-Amerikkalaisen elokuvan kurssilla opiskellessani Lontoossa elokuvatutkimusta.

Myöhemmin, aloittaessani opinnot elokuvakoulussa, ajattelin, että elokuva on elokuvaa. En halunnut lokeroida tekemisiäni. Lähtökohtana oli tehdä oman näköistä kuvaa, jolloin aiheenkin tulisi välttämättä olla henkilökohtainen ja nimenomaan tekemisen hetkellä ajankohtainen ilmiö. Ongelmana oli, ettei mikään oikeastaan tuntunut kiinnostavan. Päädyin tunnustelemaan mieleni myllerryksiä makuuasennossa muutamia kuukausia, kysyen itseltäni mikä minua oikein liikuttaa ja tekemään harjoituselokuvia aloittelijalle tyypillisesti itsestäni tai perheeni jäsenistä.

Turhuus ja tyhjyys ei oman napanöyhdän pyörittämisellä hävinnyt. Ei myöskään auttanut vaikka joku joskus vähän kehaisi tuotosta, sen merkillistä mieleenpainuvuutta ja puhuttelevuutta. Tuntui että olin valmis kohtaamaan toisen ihmisen ja eläytymään jonkun muun maailmaan, työstämään elokuvaa vähemmän itsekkäästi, pelkäämättä, että menettäisin oman ääneni ja kuvani.

Nyt teen projektia tuntemattomasta, toisenlaisissa olosuhteissa elävästä ihmisestä. Elokuva on käsikirjoitusvaiheessa ja vierailen viikottain toisten ihmisten luona. Miten vaikeaa onkaan lähestyä ja puhua tuntemattoman ihmisen kanssa. Tunnustelu on aloitettava jostain itsensä ulkopuolelta, arvailtava ja kokeiltava erilaisia olemisen tapoja.

Uuden ihmisen kohtaaminen tekee minusta muovailuvahaa. Olen möykky ainesta joka ei tiedä vielä millainen muoto olisi sille hyvä. Antaudun toisen ihmisen käsiteltäväksi. Toisinaan metodi toimii, mutta vaatii siltä toiselta aktiivisuutta. Antautumisen ja luovuttamisen periaatteen hyvä puoli on se, että siinä harvoin syntyy konflikteja. Päin vastoin, kun toinen ihminen saa tehdä minusta haluamansa kaltaisen hän on usein tyytyväinen ja siten saan itsekin sen jonkin odottamattoman mitä olen hakemassa.

Kun lähestyn toisia ihmisiä yhä ensimmäisiä kertoja, tiedän heistä vain sen mitä luulen tietäväni. Muovailuvahan olotilan löytäminen kohtaamisissa vapauttaa ennakkoluuloista, jotka jatkuvasti johdattelevat harhaan tai estävät ymmärtämästä asioita. Ajattelen nyt rooliani elokuvantekijänä kuin tanssijana, jolle koreografi tekee koreografian. Antaudun toisen ihmisen luomalle mielikuvalle, eläytyen siihen kunnes se tulee osaksi omaa ruumistani. Lopulta elokuvassa näkyy toisen ja minun yhteys, jotain enemmän kuin kumpikaan meistä.

Karismaattisuus ja elokuvakoulu liittyvät yhteen siinä mielessä että koulussa yritetään saada jonkinlaista huomiota ja hyväksyntää omille tekemisilleen, minkä takia varmasti ainakin osittain jokainen meistä aikuisista opiskelijoista sitä koulua käy. Viimeistään koulussa on opeteltava olemaan ja tuottamaan karismaattista materiaalia. Siinä olen itse mennyt metsään, kun joskus olen unohtanut pohdiskella, että mihin sitä karismaattisuuden opinahjoa voisi käyttää. Vuosikausia rehevöitämme ja mehevöitämme itsejämme koulun hautomossa että olisimme sitten joskus valmiita lentämään ulos pesästä. Mutta minne lentäisimme? Jos televisio ei aio ostaa meidän sukupolvemme töitä, eikä niitä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta näytetä teattereissakaan, niin mihin sitä voi käyttää? Tärkeintä on olla karismaattinen.

Kuka?

Sanni Priha

elokuvaohjauksen opiskelija

Aalto yliopisto,Taideteollinen korkeakoulu, Elokuvataiteen laitos, dokumentaarinen elokuvaohjaus, kolmas vuosikurssi