Yankee Doodle Dandy

Jossain vaiheessa jatko-opintojani eksyin Japaniin, jopa useaan kertaan, kas kun jatko-opintojen tutkimusaihekin liittyy japanilaiseen elokuvaan ja animeen. Ja kuten useimmat tietänevät, apurahojen saatavuus on niin ja näin, joten töitä on tehtävä, Japanissakin.

Niinpä silmiini osui netin duunipalstalta sopiva homma: joku UMUC Asia hakee ihmistä opettamaan elokuvakursseja. Kun moisesta työstä on jo kokemustakin, hakemus sisään. Puhelimessa duunikeikasta puhuessa paljastuu, että kyseessä on University of Marylandin Aasian haaraosasto, joka hoitaa opetuksen kaikissa USAn Aasian sotilastukikohdissa. Joten sitä parhaillaan teen, läpäistyäni normaalin työnhaun lisäksi taustaturvatsekkauksen (”Neuvostoliiton aikaan et suomalaisena olisi voinut opettaa meillä, heh heh, olitte näes vähän niin kuin vihollisleirissä”, minulle hekotellaan haastattelussa), johon kuuluu normaaliosoitteen, puhelinnumeron, verotustietotojen ja pankkitilin lisäksi kulkuluvan hankkiminen sekä kämpän lähiseudun kartan piirtäminen (jotta voivat hakea minut, jos pöllin sotilassalaisuuksia?)

Minulle laitetaan opetettavaksi syksyn kakkosperiodille American Cinema and Culture-kurssi, joten kaksi kertaa viikossa matkaan Tokion lähiöön USAn Ilmavoimien tukikohtaan. Käväisen ennen opetuksen alkua edellisviikolla tutustumassa paikkoihin. Astun silloin ensimmäistä kertaa elämässäni moiseen paikkaan. Koulutuskoordinaattoria sisääntsekkauspömpelissä odotellessani luen seinältä listaa maista, joiden kansalaiset eivät tänne pääse lainkaan: Somalia, Kiina, Venäjä, Pohjois-Korea, Ranska… Ranska? Itse tukikohta ei kauhean kummoiselta näytä: laajalle pellolle on sijoitettu rakennuksia ja lentokonehalleja ja niiden väliin asfalttiteitä ja parkkipaikkoja. Tiheää puustoa tai puutarhaa ei ole. Tuntuu kuin olisin astunut keskeltä Japania USAn mihin tahansa pikkukaupunkiin.

Alueella asuu erään opiskelijani arvion mukaan tuhatkunta ihmistä ja pyörii päivittäin useampi tuhat. Posti on U.S. Mail, amerikkalaisten pikaruokaketjujen Subway Sandwichin ja Taco Bellin ketjuista saa sapuskaa, ja yhtäkkiä ympärillä on paljon enemmän afrikkalaisamerikkalaisia kuin Roppongilla konsanaan – tietoni USAn armeijasta työväenluokkaisten ja rotuvähemmistöjen uravaihtoehtona lienee siis totta. Syksyn muoti näyttää olevan maastopukukuosi, mihin pukeutuneita miehiä ja naisia tallailee joka paikassa.

Itse kurssini osallistujat ovat kirjava joukko: osa on sotilaita, osa heidän puolisoitaan tai lapsiaan tai muuten vain tukikohdassa työssä olevia. Yksi parikymppinen tyttö kertoo vauvasta lähtien viettäneensä koko elämänsä kahden vuoden pätkissä eri sotilastukikohdissa ympäri USAa ja maailmaa, ja aikoo itsekin värväytyä armeijan leipiin: ”Tietysti ilmavoimiin, sinne menee fiksuimmat.” Toinen sanoo syntyneensä Japanissa ja tuntuu tietävän enemmän japanilaisesta animesta kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Yksi on ex-military, sittemmin japanilaisen kanssa avioitunut ja maahan jäänyt. Joukossa istuu japanilainen herrasmies – tukikohdassa on työssä myös paljon japanilaisia, jotka ovat oikeutettuja paikan tarjoamaan opetukseen.

Nyt minulle on selvinnyt sitten pitkään ihmettelemäni asia: miten amerikkalaiset sotilaat hankkivat sen armeijan tarjoaman ilmaisen yliopistokoulutuksen. Tukikohdassa siis. Osan opinnoista voi suorittaa myös netissä etäopetuksena. Itse opetus on kuin opetus missä tahansa, lukuun ottamatta tietenkin sitä, että verrattuna Helsingin yliopiston opiskelijoihin nämä opiskelijat aukaisevat suunsakin tunnin aikana. Oman ääneni on hukuttaa joskus yli rakennuksen lentävä hävittäjäkone. Onneksi minulla on kova ääni.

Katseltavia elokuvia funtsiessani listasin 60-luvun leffan esimerkiksi ja äskettäin kuolleen Dennis Hopperin muistoksi Easy Riderin. ”Älä nyt herran jestas sitä näytä siellä, ne on sotilaita”, varoittaa amerikkalainen (demokraatteja äänestävä) ystävättäreni. ”Vielä mitä”, neuvoo toinen. ”Tuo sukupolvi luultavasti ihmettelee, mitä ihmeellistä Easy Riderissa muka oli. Sen leffan kuvaamat asiathan ovat valtakulttuuria nykyään meidän maassa.” Toistaiseksi on toiminut ainakin Double Indemnity film noir-esimerkkinä. Ja James Cagney tuntuu menevän kurssin miehiin.

Ja koska opetan myös 6.12. olenkin jo harkinnut virittäytymistä aitoon stubbilaiseen NATO-henkiseen isänmaallisuuteen.

Kuka?

Eija Niskanen

jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto

elokuvatieteilijä, MA UCLASTA, jatko-opiskelijana Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksella.