Elämäni elokuvat

Jokaisella teatterin pimeydessä istuneella on muistoja elokuvista, jotka liittyvät elämän tärkeisiin käänteisiin. Ne ovat vilpittömiä ja liikuttavia, tai huvittuneita, joskus ironisiakin kommentteja elämäämme, sattuman suuren käsikirjoittajan tarinaamme sijoittamia detaljeja, jotka kertovat päähenkilön luonteesta, jotakin meistä.

Tässä viisi elokuvaa elämäni viideltä vuosikymmeneltä:

1) Kapteeni Nemon vedenalainen kaupunki

Asumme Tapiolassa, isä, äiti, minä ja isosiskoni Marianna. Eletään vuotta 1970, joten olen alle kouluikäinen. Marianna on jo pitkään halunnut elokuviin katsomaan Disney-piirretyn ”101 dalmatialaista” ja lopultakin eräänä lauantaina saamme äidiltä elokuvarahaa. Lähdemme kohti Kino Tapiolaa ilman aikuisia. Sydän hakkaa.

Teatterin naapurissa on se eläinlääkärin vastaanotto, jonne samana kesänä viemme punaisessa muoviämäpärissä Mariannan hamsterin Mikko-Pekan, joka on alkanut synnyttää. Eläinlääkäri tutkii Mikko-Pekkaa ja sanoo, että nyt on tyttöhamsteri saanut poikahamsterin nimen. Siinä mäntyviitalaisen eläinlääkärin toimenpidenhuoneessa Marianna uudelleenristii Mikko-Pekan Liljaksi.

Kino Tapiolan lipunmyyjä kertoo, että tänään ei dalmatialaiselokuvaa esitetä, vaan lastennäytöksessä on ”Kapteeni Nemon vedenalainen kaupunki”. Olemme tutkineet elokuvailmoituksen huolimattomasti. Marianna on katkerasti pettynyt, minä riemuissani. Sukelluselokuva! Odotan näkeväni sammakkomiehiä. Luulin vielä pari vuotta aiemmin, että sammakkomies ovat oma eläinlajinsa, ihmistä muistuttava räpyläjalkainen, kokonaan musta olento. Vuonna 1970 tiedän sammakkomiehet jo sukeltajiksi, mutta intoani se ei laimenna.

Onko ”Kapteeni Nemon vedenalaisessa kaupungissa” sammakkomiehiä? En muista. Muistan elokuvasta vain kaksi kuvaa: läpi hämärän meren tunkeutuva sukellusvene – varmaankin kömpelö pienoismalliviritys – ja otsaansa rypistävä, tupakkaa polttava kapteeni Nemo. Polttaako hän tupakkaa? Sukellusveneessä? Sellainen muistikuva minulla on. Tarinasta en saa palautetuksi mieleeni mitään, mutta kun astumme sisälle saliin, vilkaisen aulan seinällä olevaa valokuvaa: kädet taskuissa seisova mies katsoo makaavan naisen jalkoja. Kuva palaa kiinni verkkokalvoihini. Myöhemmin saan tietää, että se on elokuvasta ”Miehuuskoe”.

2) Tappajahai

Jarmo muuttaa Vantaalle Järvenpäästä, kun hänen vanhempansa eroavat. Meistä tulee Jarmon kanssa hyvät kaverit. Hän on ulospäinsuuntautunut, hauska poika, jolla muistoissani on parta. Se on tietysti järjetön muistikuva, sillä olemme tutustuessamme vain vähän toisella kymmenellä. Jarmolla kuitenkin on kasvot, joihin parta kuuluu. Olisin hämmästynyt, jollei hän tänä päivänä olisi ollut jo kymmeniä vuosia parrakas. Kun minä myöhemmin menen lukioon, lähtee Jarmo ammattikouluun opiskelemaan putkimieheksi. Emme tapaa enää milloinkaan.

Eletään alkuvuotta 1976, kun Jarmo kertoo välitunnilla kuinka voisimme nähdä joulukuussa teattereihin tulleen, lapsilta kielletyn ”Tappajahain”: ”mennää kattoo se Järvenpäähän!” Jarmo on jo nähnyt Järvenpäässä James Bond –elokuvan ”Elä ja anna toisten kuolla”, mikä minulla Helsingissä epäonnistuu, vaikka panen kenkieni sisälle talouspaperia ollakseni sentin tai kaksi pidempi ja siten – esimurrosikäisen logiikalla – vanhemman näköinen.

Ajamme Järvenpäähän junalla. Liput ”Tappajahaihin” myy meille ystävällinen, Jarmolle jo tuttu täti, jolla on vitivalkoinen tukka. Elokuva on sietämättömän jännittävä. Muistan vieläkin putoavan tunteen vatsassani, kun ensimmäinen uimari nykäistään veden alle. Vuosikausia esityksen jälkeen pelkään uimista meressä, joten ikärajan asettajat osasivat ammattinsa.

Kotimatkalla istumme junavaunun pienessä, muutaman penkin välikössä ja leikimme, että juuri nyt ikkunan taakse ilmestyy hai. Huudamme ja nauramme, kunnes konduktööri käskee meitä olemaan hiljaa. Hänen mentyään huudamme taas.

Seuraavalla viikolla teen teknisissä töissä vanerista hain selkäevän, jossa on kolmekymmensenttinen varsi. Maalaan evän mustaksi tahmealla maalilla. Kun menemme koulun kanssa uimaan, otan evän Martinlaakson uimahallin altaaseen ja pidän sitä pinnalla sukeltaessani. Jarmon mielestä tempun pilaa varren lyhyys. Muut uimarit näkevät polskivat jalkani ja pinnalle ylettyvän takapuoleni, eikä vaikutelmaa lähestyvästä tappajahaista pääse oikein syntymään.

3) Olen utelias - Keltainen

Kevät 1992. Olen muutaman vuoden alle kolmenkymmenen, rakastunut. Rakastamani nainen tekee valokuvataidetta ja houkuttelee minut mukaansa Espanjaan, missä on tarkoitus kuvata maastossa öisiä asetelmia, diaprojektorin valossa. Minä saisin esiintyä yhdessä kuvassa. Lojuisin alastomana kalliolla ja päälleni projisoitaisiin dinosaurus. Hieno ajatus.

Huhtikuinen yö vuoristossa on jäätävän kylmä. Olemme etsineet paikallisista konevuokraamoista koko päivän aggregaattia projektorin virtalähteeksi, tietämättä mikä ”aggregaatti” olisi espanjaksi. Mukana matkalla on myös ystävämme Maarit. Hän osaa hieman espanjaa. Kun grupo electrógeno vihdoin sätkättää yön pimeydessä, tulee virkavalta valot vilkkuen katsomaan mitä teemme. Maarit kysyy poliisilta, kulmiaan hämmästyneenä nostellen: ”es prohibido?” Poliisi katsoo kalliolla makaavaa alastonta miestä, dinosauruskuvaa hänen päälleen heijastavaa projektoria, kameran takaa ohjeita kiljuvaa naista ja toteaa, että ei kai tuossa mitään kiellettyä ole.

Jatkamme matkaamme Madridiin, missä menemme, rakkaani kanssa kaksin, elokuva-arkistoon katsomaan ruotsalaisklassikkoa ”Olen utelias – Keltainen”. Ennen teatterin pimenemistä pitelemme toisiamme kädestä ja höpötämme hölmöjä, tietäen, ettei kukaan ymmärtäisi suomeamme. Kommentoimme kohta alkavan elokuvan avointa seksuaalisuutta ja juttumme ajautuvat intiimeiksi. Vasta kun takanamme joku alkaa tasaisella nuotilla puhua suomea, tajuamme, että tietysti ruotsalaista elokuvaa tulisi katsomaan laumoittain Madridin suomalaissiirtokunnan jäseniäkin. Onneksi teatterin valot sammuvat samalla hetkellä ja Sjömanin elokuva pääsee alkamaan.

Muistan elokuvasta kohtauksen, jossa kiipeillään alastomana puussa. Tunnen sitä katsoessani kollegiaalista myötätuntoa näyttelijöitä kohtaan.

4) Babe – urhea possu

Eletään vuotta 1996. Esikoiseni on kolmevuotias, kun päätän viedä hänet katsomaan kokonaista pitkää elokuvaa. Olen itse vähän päälle kolmenkymmenen ja viettänyt poikieni syntymän jälkeen tiivistä kotielämää Tampereella. Elokuvia olemme katsoneet televisiosta ja videolta, käyneet lastennäytöksissä Niagarassa.

Tiedän jo etukäteen, ettei motorisesti aktiivinen poikani olisi helppo pideltävä teatterissa ja selitän tilanteen kassalle: tämä on ensimmäinen yrityksemme katsoa täysimittainen elokuva. Se saattaa epäonnistua. Ostan myös pussillisen karkkeja, joilla toivon voivani pitää pojan hiljaisena.

Istumme aika eteen. Poikani kysyy milloin syödään karkit ja selitän, että elokuvissa karkit syödään vasta, kun valot sammuvat. Sitä odotetaan. Ja odotetaan. Minuutit tuntuvat tunnilta, kun vanhempia valuu lapsineen saliin ja ihan siinä vieressä syödään jo karkkeja, kirkkaassa valossa.

Lopulta tulee pimeä ja elokuva alkaa. Avaan karkkipussin. Baben varhaista elämää suurtilalla kuvataan synkin kuvin, dramaattisin musiikein. Karkkipussin pohja paljastuu ja viimeisen hedelmäkarkin nielaistuaan poikani ilmoittaa, että nyt lähdetään. Yritän kuiskata, että tässä on vähän surullinen kohta, mutta kohta nähdään jotakin kivempaa. Poikaa asia ei kiinnota. ”Babe” ei oikein nappaa. Kun nousemme penkistä, viedään kankaalla Baben äitiä teurastamoon. Viimeisessä kuvassa, jonka elokuvasta näen, loistavat eläinkuljetusauton punaiset takavalot.

Lipunmyyjä pudistelee päätään, kun tulemme ulos salista ennen kuin elokuvaa on kulunut edes kymmenen minuuttia. Saan rahani takaisin.

Kotona poikani kertoo äidilleen, että elokuva oli aika hyvä.

5) Ben-Hur

Loppuvuosi 2008. Lähestyn viidennen vuosikymmeneni puoliväliä. Olen koko vuoden etsinyt itseäni sillä kiihkolla, jolla keski-ikäiset miehet itseään etsivät. Projektiin kuuluu alakuloa ja suurten kysymysten ihmettelyä: miksi tämä kaikki? Yritän vastata kysymykseen matkustamalla seitsemäksi viikoksi Roomaan, kirjoittamaan näytelmää Villa Lanteen.

Tampereen pimeän marraskuun jälkeen palauttaa Rooma elämäniloani. Kun ensimmäisen kerran astun Villa Lantessa huoneeseeni Giallaan ja näen ulos, vedän näkymän häikäisemänä henkeä. Avaan ikkunan. Irrotan hyönteisverkon puukehyksineen säpeistään, nostan sen varovaisesti sisälle huoneeseen – eikä minun ja Rooman välissä ole enää mitään. Maisema kattaa kaupungin Castel Sant’Angelolta Lateraanikirkolle. Illalla miljoonapäiset rastasparvet pyörteilevät savukiehkurana Teveren yllä, hennon lohenpunaista taivasta vasten. Yöllä kuulen vankien huutoja Gianicolon rinteessä olevan tutkintavankilan muurien takaa. Aamulla herään hälytysajoneuvojen ulinaan ja autontorvien kakofoniaan.

Yhtenä joulukuun alun iltana Villa Lanten salonessa näytetään elokuva. Fred Niblon ”Ben-Hur” vuodelta 1925 esitetään elävän pianosäestyksen kanssa. Sali täytyy vanhoista roomalaiskatsojista – monet vanhempia kuin elokuva – ja tulee aivan pimeää. Kankaalle heijastuu dramaattisia mustavalkokuvia ja pianisti soittaa Villa Lanten kuulua pianoa, jonka koskettimien ääressä ovat istuneet Franz Liszt, Edvard Grieg ja Arthur Rubinstein.

Istun kovassa tuolissani tutisevapäisten roomalaispatriisien keskellä, katson Maryn äänettä itkeviä kasvoja, Judah Ben-Hurin raivoa petollista Massalaa kohtaan. Liikutun pimeässä kyyneliin. Mistä tämä tunnereaktio syntyy? En tiedä, mutta äänen, kuvan ja ympärilläni istuvien katsojien kolmiyhteys puhuu minulle juuri nyt elokuvan salaista kieltä, sitä, joka läpäisee rintalastan ja kouraisee sydäntä. Tiedän, että näinhän ihmisen polku kulkee, vuosikymmenestä, elokuvasta toiseen, läpi odotuksen, toivon, rakkauden ja menetyksen – surujen ja selittämättömän onnenkin kautta.