Logomi - ajatuksia adaptaatioista

Olen viime vuosina saanut työssäni pohtia prosessia, jossa proosaa sovitetaan elokuvaksi tai televisiodraamaksi. Kirjoitin elokuvakäsikirjoituksen Virpi Hämeen-Anttilan ”Suden vuodesta” ja – yhdessä Seppo Vesiluoman kanssa –draamasarjan Matti Röngän neljästä ensimmäisestä Viktor Kärppä –romaanista. Projektit olivat keskenään hyvin erilaiset, mutta ne molemmat alkoivat kirjan lukemisesta ja paniikista: miten ikinä voin tukeutua toisen ihmisen teokseen ja tehdä siitä jotakin uutta?

Romaanina julkaistava proosateksti on aina meditatiivinen taideteos. Kirjailija luo sanoilla, lauseilla, välimerkeillä kielellisen maiseman, jossa lukija elää kirjaa lukiessaan. Lukija voi seisahtua maistelemaan yhtä virkettä tai kiitää kokonaisten kappaleiden yli. Romaanissa voi olla sataviisikymmentä tai tuhat sivua. Sen lukemiseen voi mennä tunti tai kaksi kuukautta.

Elokuva kestää seitsemästäkymmenestä minuutista kolmeen ja puoleen tuntiin. Vaikka romaanista tehty televisiosarja voi olla pituudeltaan useampiakin tunteja, on adaptaatiotyö silloinkin reduktio. Paljosta täytyy tehdä vähän, pitkästä lyhyt. Jokaikisessä romaanissa on liikaa materiaalia pitkäkestoisimpaankin dramatisointiin. Käsikirjoittajan täytyy löytää jokin pienennnysperiaate, jokin vaihdelaatikko, jolla proosan voi ajatella uudestaan käsikirjoituksen muotoon. Tämän vaihdelaatikon täytyy myös toimia niin, ettei se hukkaa alkuperäisteoksen kirjoittajaa, hänen väitteitään maailmasta.

Platon erotti runoilijan työssä toisistaan mimesiksen ja diegesiksen. Mimesis, imitaatio, kuvaa jotakin jäljittelemällä sitä, luomalla sen uudelleen. Runoilija, joka kuvaa henkilöä mimesiksen keinoin, astuu tuon henkilön sisään, esiintyy hänenä; on hän.

“Eikö nyt se, että tekeytyy ääneltään tai ulkonaiselta olemukseltaan jonkun toisen kaltaiseksi, ole tuon toisen jäljittelemistä?” (Valtio, kolmas kirja, 393c)

Diegesiksessä taas on kyse asioiden kuvaamisesta narraation kautta: kertoja rakentaa tapahtumista ja niihin liittyvistä henkilöistä ehjän tarinan, jota kertoo ulkopuolisen näkökulmasta.

Adaptaatiossa käsikirjoittajan työ on taiteen tekemistä taiteen pohjalta ja sellaisena selvemmin mimeettistä kuin diegeettistä – joskin kirjoittamassaan elokuvassa “Adaptation” Charlie Kaufman käänsi tämän leikkisästi päälaelleen ja teki adaptaation diegeettisesti, kertoi itsestään adaptoimassa tarinaa. Tavallisesti käsikirjoittaja ei kuitenkaan korosta kokoavansa uudelleen toisen kirjoittajan teosta, vaan pyrkii välittämään vaikutelman tarinan syntymisestä juuri tässä, nyt, ensimmäisen kerran, juuri tälle välineelle.

Adaptaatiossa on siis kyse mimeettisestä prosessista, mutta mimesiksen kohteena ei ole – niin kuin äkkiä voisi olettaa – sovitettava proosateksti, vaan kirjailija, joka tuon proosan loi. Adaptoijan on synnytettävä kirjailijan taideteos uudestaan sisältä käsin, oivaltaen kirjailijan oivallukset, nähden hänen näkynsä, tuntien hänen tunteensa. Käsikirjoittajan on muututtava taiteilijaksi, joka voi kirjoittaa alkuperäistekstin kaltaisen taideteoksen.

Jorge Luis Borgesin novellissa ”Pierre Menard, don Quijoten kirjoittaja” kerrotaan miehestä, joka yritti luoda Cervantesin romaanin toistamiseen, sanatarkasti. Menardin tarkoitus ei ollut kopioida alkuperäisteos, vaan kirjailijaan ja hänen maailmaansa samastumalla synnyttää orginaali uudelleen. Novellin kertoja toteaa Menardin onnistuneen osittain ja saaneen aikaiseksi Don Quijotesta muutamia kappaleita ja lukuja, joitakin sanatarkkoja fragmentteja.

Pierre Menardin urakka muistuttaa romaania draamaksi sovittavan käsikirjoittajan yrittämää temppua. Se on urhea, pähkähullu, mahdoton.

Oma työprosessini menee näin: pakollisen ensipaniikin jälkeen rauhoitun tekemään muistiinpanoja. Oion kronologiaa ja poistan sivuhenkilöitä, etsin treatmentiin elokuvallisia sekvenssejä ja mietin miten katsoja saisi kaikki tarvitsemansa taustatiedot. Läpi tämän uurastuksen, jollakin syvemmän totuuden tasolla – Platonin mimeettisen runoilijan tavoin – minä koetan tunnistaa tekstistä kirjailijan, joka teki alkuperäistarinan – ja tulla häneksi; löytää hänenä reittejä, joita edeten hän kertoisi tarinansa, jos työskentelisi käsikirjoituksen välineellä.

Tässä prosessissa ajattelen adaptaatiota tekevän käsikirjoittajan työn muistuttavan näyttelijän työtä. Kumpikin esittää henkilöä, joka ei ole. Kumpikin joutuu unohtamaan jotakin itsestään ollakseen uskottavasti toinen.

Näyttelijä löytää roolinsa näytelmätekstistä. Hän omaksuu parenteesin kuvaukset henkilön teoista, hän opiskelee dialogista henkilön repliikit. Näytelmäteksti on kartta, joka johtaa näyttelijän uuteen maahan, uuteen ihmiseen. Onko olemassa kartta, joka samalla tavalla voisi johdattaa käsikirjoittajan proosakirjailijan sisälle? On: sovitettava teksti itse.

Neurologiassa puhutaan konnektomista. Konnektomi (vrt. genomi) on kuvaus aivojen neuronien muodostamasta kokonaisuudesta, kartta siitä kuinka keskushermoston solut liittyvät toisiinsa. New Scientistissa helmikuussa 2011 ilmestyneessä artikkelissa lainattu tutkija uskoo, että ihmisen konnektomi on ihminen itse, hänen elämänsä elämä, kokemustensa summa; hänen persoonansa.

Analogialla leikkien voisi ajatella, että kirjailijan romaanissaan käyttämien sanojen kokonaisuudesta muodostuu jotakin konnektomin kaltaista. Niin kuin aivojen hermosolut triljoonine synapseineen, myös romaanin sanat ja välimerkit muodostavat kuvan kokonaisuudesta jollakin annetulla hetkellä. Ehkä voisimme ottaa käyttöömme uuden termin ja kutsua tätä romaanin kielen muodostamaa kokonaisuutta logomiksi (kreikan logos, sana + soma, ruumis). Kirjailija ei ole luonnollisena henkilönä yhtä kuin logominsa, mutta voisimme ajatella, että logomi on kuva hänen kirjailijuudestaan siinä tilassa, jossa se romaanin tuotti.

Kun lukija lukee romaanin, hän vierailee kirjailijan mielessä. Hän syö tekstin ja sulattaa todellisuuden kirjailijan aistien ja ymmärryksen kautta. Niin tekee käsikirjoittajakin. Mutta toisin kuin kirjaan tarttunut lukija, ei käsikirjoittaja romaanin luettuaan päästä logomista heti irti, vaan alkaa elää sen kanssa, ajaa sitä tietoisuutensa käyttöjärjestelmässä. Hän ei pyri – niin kuin Pierre Menard – kirjoittamaan romaania uudestaan, vaan käyttää lainatajuntaa vaihtaakseen välinettä.

Romaanin lukenut käsikirjoittaja kirjoittaa paperin yläreunaan ”INT” ja antaa vieraan tietoisuuden algoritmin pyöriä lihassaan. Sovellus ei ole pitkäikäinen tai kovin vakaakaan, mutta toimiessaan se avaa käsikirjoittajalle kirjailijan näkökulman maailmaan, tuottaa tarinaa, henkilöitä ja dialogia, jotka parhaimmillaan ovat intiimisti kirjailijan tarinoiden, henkilöiden ja dialogin kaltaisia – vaikka olisivatkin jotakin aivan uutta.