Klassisen ja kevyen musiikin 2. maailmansodan jälkeinen yhteinen historia on monella tapaa ongelmallinen. Populaari- ja kansanmusiikin vaikutus klassisen musiikin sävelkieleen väheni olennaisesti Darmstadtin kesäkursseilla 1950-luvulla oppinsa saaneiden modernistien rynnätessä sodan ja kansallissosialismin runteleman eurooppalaisen musiikin raunioille. Klassinen musiikki alkoi muuttua aiempaa hiukan hermeettisemmäksi asiantuntijakulttuuriksi.
Ei eristäytyminen ole tietenkään ollut täydellistä. Klassisen ja kevyen musiikin maailmojen yhdistämistä on teiden erottuakin on kokeiltu lukemattomat kerrat, vaihtelevalla menestyksellä. Usein toisen sävelkielen ja estetiikan lainailun takana on aivan jokin muu kuin musiikillinen tarve. Kevyen musiikin tekijät saattavat hakea itselleen arvovaltaa, klassista gravitaksen hyvettä, poimimalla vuosisatojen ikäisestä klassisen musiikin noutopöydästä haluamiaan paloja. Klassisen puolen säveltäjät ja muusikot taas haluavat saavuttaa niitä massoja, joita kevyellä musiikilla on tarjota.
Onnistuessaan fuusio voi tietenkin tuottaa elämää suurempia elämyksiä. Äärimmäisen karkeasti yksinkertaistaen tulokset voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: hauskoihin, hyviin ja pahoihin tai rumiin. Miten sen nyt ottaa. Huumorin alle löytyy myös kaksi alakategoriaa eli tahallinen ja tahaton.
Aloitamme huumorilla ja tahallisella sellaisella.
Kuuluisa amerikkalainen elokuvakriitikko Leonard Maltin on sanonut, että Carl Stalling on vastuussa suuresta osasta hänen musiikillista koulutustaan. Stalling teki musiikkia Warner Brothersin klassikkopiirrettyihin. Hänen loistava uransa säveltäjänä, sovittajana, kapellimestarina sekä tietämättään musiikkipedagogina kesti 22 vuotta, jona aikana hän teki noin yhden valmiin jakson viikossa, eli 6-8 minuuttia valmista, orkestroitua musiikkia. Vauhti oli huima. Tästäkin syystä valmiin biisimateriaalin käyttö oli elinehto, koska kukaan ei sävellä tuolla tahdilla.
Maltin ei todellakaan ole ainoa, johon Stallingin työ vaikutti. Säveltäjä ja saksofonisti John Zorn on 90-luvulta lähtien uhrannut aikaa ja rahaa sen eteen, että Stalling muistettaisiin ansaitsemallaan tavalla amerikkalaisen musiikin historiassa. Stallingin eklektinen sävellystyyli on muutenkin vaikuttanut vahvasti Zorniin säveltäjänä, kuten tästä Carny-nimisestä teoksesta kuulee.
Myös Frank Zappaan miehen tuotannolla oli merkittävä vaikutus, eikä yksikään piirrettyihin elokuviin musiikkia 1950-luvun jälkeen säveltänyt ole voinut Stallingin vaikutukselta välttyä.
1800-luvulla klassiset säveltäjät sovelsivat päivän hittien melodioita omiin teoksiinsa tavalla joka tuki hienosti teoksen kerrontaa. 1900-luvun alun kansallisromanttiset säveltäjät tekivät samaa kansanmusiikilla. 1940- ja 1950-luvuilla Carl Stalling teki saman toisinpäin: otti aiheita klassisesta musiikista ja yhdisti ne saumattomasti omiin sävellyksiinsä, 1920-1940-lukujen populaarimusiikin iskusävelmiin ja kokonaisteoksen kuvalliseen kerrontaan. Stallingin tapa käyttää valmista sävelmateriaalia ja omia siirtymiä on tuttu mykkäelokuvan aikakaudelta.
Vuonna 1947 julkaistu Bugs Bunny Rides Again on erinomainen esimerkki Stallingin toiminnasta. Elokuvassa musiikki on aivan yhtä tärkeässä roolissa kuin kuva tai repliikit. Se alleviivaa toimintaa kuin paraskin kreikkalainen khoros.
Stallingin itse kirjoittamien pätkien ja siirtymien lisäksi Bugs Bunny Rides Againin ääniraidalla soivat länkkäriparodiaan sopivat, Tin Pan Alley-säveltäjän Egbert van Alstynen kynästä lähteneet Cheyenne ja Navajo, hawaiilainen Aloha Oe, sekä kunnioitettavan listan länsimaisen taidemusiikin klassikoita:
Rossini: Wilhelm Tellin alkusoitto
Schubert: Erlkönig
Rossini: Inflammatus (Stabat Mater)
Beethoven: Sonata Pathetique
Wagner: Die Götterdämmerung
Bugs Bunny Rides Again on hieno esimerkki siitä, miten Stalling osasi integroida klassisen musiikin muihin tyyleihin, mutta Warner Brothers julkaisi myös vahvemmin klassiseen musiikkiin nojaavia pätkiä, kuten Rabbit of Seville, What’s Opera, Doc ja Rhapsody Rabbit.
Water, Water, Everyharessa Stalling taas muuntelee Chopinin omista sisäisistä konflikteistaan kirjoittamaa ”Pisarapreludia”.
Preludi on tietenkin orkestroitu ja sitä leikataan toimintaan liittyvillä lyhyillä aihioilla.
Looney Tunes/Merrie Melodies oli selvästi yhden sukupolven porttihuume klassisen musiikin maailmaan, kiitos hyväntahtoisen humoristisen käsittelyn. Tässä olisi ehkä ajatuksenpoikaa nykyorkestereillekin, kun mietitään, miten kasvatetaan seuraava klassista musiikkia kuunteleva sukupolvi.
teksti: Arttu Tolonen
Kommentit (0)