Klassisen musiikin muoto- ja sävelkielen käyttäminen on usein helppo oikotie näennäiseen syvällisyyteen. Usein tulokset ovat varsin epämiellyttäviä ja karmivia, mutta välillä osutaan myös tahattoman huumorin suoneen ja nauru virtaa kuin kalkkisakka Talvivaaran altaista ympäröivään luontoon.
Ensimmäisenä huumoripitoisesta itsekorostuksesta, joka rusikoi klassista musiikkia säälimättä, tulee mieleeni Manowar. Bändin koko olemassaolon ytimessä on joka tapauksessa pullistelu, joten kun vanha kämppis kantoi kotiin bändin julkaiseman sinkun, jolla versioitiin Giacomo Puccinin Turandot-oopperan rakastettua Nessun dorma -aariaa, odotukset olivat korkealla. Ja ne täyttyivät… Bändi oli alun perin päättänyt soittaa jonkinasteisen karaokeversion aariasta eräällä Italian keikallaan. Tässä taustaa, koska bändin ideologinen hapatus tuo kuvioon lisäarvoa ja on muutenkin olennainen osa Manowar-nimistä kokonaistaideteosta. Bändin ulosanti perustuu aina vastakkainasetteluun ja johonkin ulkoiseen viholliseen. Tällä kertaa se oli Metallica:
Karaoke-osuus kestää noin 2:20 saakka ja siitä siirrytään bändin instrumentalistien mukana suoraan Spinal Tapiin. Tämä bändi menee yhteentoista. Maailmat eivät oikein kohtaa.
Tältä sama aaria kuulostaa Pavarottin tulkitsemana:
Waldo de los Rios teki tahattomasta huumorista kokonaisen uran. Tämä argentiinalainen säveltäjä-sovittaja saavutti mainetta kyvyllään ”muuttaa länsimainen klassinen musiikki popiksi”. Niin. Ensimmäinen menestys tuli vuonna 1971, kun Waldo sovitti Mozartin 40. Sinfonian Simon & Garfunkelin tyyliin:
Waldo de los RIosin Symphonies for the Seventies lienee ainakin kanneltaan tuttu monille 70-luvulla syntyneille, joiden kotona oli levysoitin. Meiltä se ainakin löytyi. Riosin suosio 1970-luvun alussa ja puolivälissä lienee osasyy myöhemmin tulleeseen diskoversioiden tulvaan. Tai sitten se oli vääjäämätöntä.
Diskoversioista tunnetuin on Walter Murphyn A Fifith of Beethoven, jonka jokaisessa mahdollisessa kohdassa on menty juuri siitä missä aita on matalin.
Nykyaikana tälle ei oikein keksi muuta karsinaa kuin kitsch.
Jos popparit kalastelivat taiteellisia irtopisteitä klassisella puolella, niin yhtä huvittavia tuloksia saatiin, kun klassisen puolen porukka kalasteli kaupallisia irtopisteitä rock-puolella. London Symphony Orchestra on tehnyt loppumattoman sarjan vaivaannuttavan hulvattomia tulkintoja rockin klassikoista. Tämä on hirtehishuumoria parhaimmillaan.
Final Countdownin introna ja kertosäkeen riffinä toimiva maailmankuulu aihio on alunperinkin saanut vaikutteita klassisesta musiikista, samalla tavalla kuin vaikka A Whiter Shade of Palen tai Light My Firen vastaavat, mutta viimeistään yksinkertaiseen päämelodiaan tultaessa kappale muuttuu sinfoniaorkesterin kantilta katsottuna täydeksi sudeksi ja äänikuvan valtaa huvittava verettömyys.
Tämä lähestymistapa on jollain tavalla sukua sille alentuvalle tavalle markkinoida klassista musiikkia uusille yleisölle, jossa sanotaan, että Paganini oli aikansa Eddie Van Halen tai Bach aikansa Jon Lord. Vähän niin kuin paavi Klemens XI oli aikansa Kekkonen.
Myös rock-kappaleita, joissa klassisen musiikin vaikutus on alunperinkin vahva, onnistutaan versioimaan puolihuolimattomasti pieleen. Queenin Bohemian Rhapsodyssa on rakennuspalikoita vaikka mihin, mutta London Symphony menee taas siitä, missä aita on matalin, kuin alleviivatakseen tätä taipumusta, se tuo kahden minuutin tienoilla sisään tönköt, huonosti soitetut rockrummut. Huomatkaa, että tämäkin on kopioitu YouTubeen VIIDEN cd:n boksista. Liukuhihnatuotantoa. Ja se kuuluu.
Queenin kohdalla asian voisi toteuttaa huomattavasti tyylikkäämmin kuten englantilainen säveltäjä Tolga Kashif teki teoksessaan Queen Symphony. On sivuseikka, pitääkö Kashifin tavasta muovata Queenin sävelmiä, mutta ainakin hän pisti itsensä peliin ja onnistuneesti rekontekstualisoi Queenin rakastetut kappaleet omaan maailmaansa, siinä missä muut tässä jutussa esille otetut lähinnä lainasivat pinnallisesti ja epäpuhtain sekä ulkomusiikillisin motiivein.
teksti: Arttu Tolonen
Kommentit (0)