Ismo Alangon vaikutusta suomalaiseen musiikkiin on vaikea yliarvioida. Säveltäjänä Alangon skaala taipuu rallatuksista kunnianhimoisiinkin kokonaisuuksiin ja monet hänen kappaleensa, jotka kuulostavat ensi alkuun juuri rallatuksilta, ovatkin yllättävän monimutkaisia ja rajoja rikkovia.
Lyyrisesti Alangossa on ripaus Shakespearen Kuningas Learin narria, eli kyky riisua naamareita hurtin tai hirtehisen huumorin avulla. Mutta kyllä hän osaa olla myös yhtä kuolettavan vakava ja koskettavakin. Varsinkin niinkin vaikeista aiheista kuin rakkaudesta tai kuolemasta kirjoittaessaan Alanko onnistuu usein väistämään kaikki kliseekarikot ja porautumaan ihmisyyden ytimeen.
Ismo Alanko tulee musikaalisesta veljessarjasta ja runon lausunta oli olennainen osa lapsuutta, kiitos katraan äidin opetusneuvos Anna-Liisa Alangon. Myös Ismon pikkuveljet ovat veistäneet musiikista leipäpuun: Ilkka vaikuttaa Neljä Ruusua -yhtyeessä ja on julkaissut myös soololevyjä. Petri soittaa huilua Radion Sinfoniaorkesterissa.
Sellistinä aloittanut Ismo siirtyi teini-iässä sähkökitaran varteen ja alkoi kirjoittaa omia kappaleitaan. Kansalliseen valokeilaan hän nousi lopullisesti Hassisen Koneen voitettua rockin SM-kisoissa uusi aalto -sarjan. Hassisen Koneelle hän kirjoitti ensimmäiset kansalliseen alitajuntaamme pysyvästi soimaan jääneet kappaleet, Rappiolla ehkä tunnetuimpana. Yhtyeen Harsoinen teräs on ensimmäinen mestariteokseksi laskettava levy Alangon tuotannossa. Alanko oli levyn ilmestyessä 22-vuotias.
Vielä Hassisen Konettakin suuremman varjon suomalaisen musiikin ylle luo Alangon seuraava projekti, vuonna 1983 debyyttilevynsä julkaissut Sielun Veljet, joka oli millä tahansa mittapuulla katsottuna maailmanluokan bändi sekä livenä että studiossa. Sielun Veljet oli myös levoton bändi, joka ei koskaan malttanut pysähtyä, ei edes löydettyään avaimen suureen suosioon. Se kävi läpi taiteellisesti äärimmäisen hienon kehityskulun elinkaarensa aikana. Bändi aloitti raivopäisenä, taidepunktranssissa heiluvana puhtaan energian ilmentymänä, kasvoi 80-luvun soundiestetiikkaa etuhampaillaan vimmatusti järsiväksi kansansuosikiksi ja lopetti uransa jonkinlaiseen etnopunk- ja hippiräjähdykseen. Vuonna 1989 ilmestynyt ja viimeiseksi pitkäsoitoksi jäänyt Softwood Music Under Slow Pillars on yhä aliarvostettu. Kaikissa vaiheissa keskiössä olivat hienot ja välillä huomattavan provosoivat biisit ja esiintymiset. Veljien halulta lyödä päitään yhteen koko maailman kanssa eivät säästyneet ystävät, fanit, viholliset eikä edes suuri ja mahtava Neuvostoliitto.
Vuonna 1990 Alanko julkaisi yhden uransa hienoimmista levyistä. Kun Suomi putos puusta osui keskelle kansallista murrosta ja levy on kuin poikkitaiteellinen lamakabaree, jossa laulaja sirkustirehtöörinä yrittää katsoa tulevaisuuden eurooppalaiseen Suomeen. Se narri on vahvasti läsnä. Sen nimibiisi on ilmestymisen jälkeen sopinut vähintäänkin hokemana monenlaisiin tilanteisiin Lahden doping-kärystä lähtien. Jotain olennaista siinä tavoitettiin.
Myös soolourallaan Alanko on pysynyt liikkeellä. Vuonna 1995 julkaistu Taitelijaelämää ja sen nimibiisi saavuttivat suuren suosion, mutta ei hän sillekään tielle jäänyt. Levyjä on julkaistu monella nimellä: Ismo Alanko, Ismo Alanko Säätiö, Ismo Alanko Teholla. Kaikilla on oma soundi ja toimintaperiaatteensa. Kokeilunhalu ei näytä sammumisen merkkejä. Viime vuosina Alanko on laajentanut repertuaariaan myös teatterin suuntaan.
Ehkä levottomista jaloista johtuu, ettei Ismo Alangosta ole vielä tullut kritiikin ulottumattomissa valtakunnan kaapin päällä pönöttävää ikonia, vaan hän pystyy yhä sekä ihastuttamaan että vihastuttamaan täällä yleisön tasolla.
teksti: Arttu Tolonen
Kommentit (0)