Suomen mediaperinteisiin kuuluu lasimurskassa kieriskely Euroviisujen jälkimainingeissa. Malmön viisujen jälkeen siihen ei olisi ollut syytä, sillä Suomi nappasi Ruotsissa huikean pr-voiton. Krista Siegfrids oli koko kisaviikon näkyvimpiä artisteja ja me, häntä tukeneet suomalaisfanit, Malmön superjulkkiksia.
Morsiamet Esa Ylikelloniemi ja Sami Koivisto saivat rutkasti uusia ystäviä.
Tavallisesti niin nerokas Tuomas Enbuske twiittasi 3.6.: ”Suomi on juostu maailmankartalle ja laulettu Euroviisuissa sieltä pois." Täyttä pötyä. Krista Siegfrids suuteli Suomen maailmankartalle.
Mihin tahansa viisumediaan Malmön kisaviikolla kurkistit, törmäsit suomalaiseen rakkauteen. Televisiosta Suomi-tyttöjen suloisen suudelman näki arviolta 170 miljoonaa ihmistä; muista medioista vähintään yhtä moni. Kiitos sensuurista, Turkin televisio.
Eikä siinä kaikki. Malmön katuja laahustimme myös me kaksi hieman erilaista suomalaismorsianta. Emmekä olleet yksin. Hetkeäkään.
Nyt heittäydytään
Ystäväni, helsinkiläinen optikko Esa Ylikelloniemi ehdotti Uuden Musiikin Kilpailun finaalin aattona vetoa Suomen euroviisuedustuksesta. "Jos Kristan Marry Me voittaa, lähdemme Malmöön morsiuspuvuissa". "Sovittu" vastasin, varmana siitä, että edustajaksi valitaan Mikael Saari kappaleellaan We Should Be Through. Sitten voimme pukeutua vaikka villapaitoihin, Saaren mallin mukaisesti. I should have known.
Esa julkisti vetomme Facebookissa. Lopputuloksen selvittyä jäljellä oli "vain" heittäytyminen. Ehkä se lähti hieman lapasesta, kuten Esa myöhemmin kertoi Helsingin Sanomille.
Tilasimme Kiinasta hääpuvut ja -hunnut, morsiuskimput ja -käsineet, peruukit, tiarat, "koruja", sukkahousuja, meikkejä ja hääkenkiä, sekä tietenkin konvehtilahjapussukoita ja ruusunterälehtiä (6000 kpl) "häävieraittemme" päälle siroteltaviksi. Esa valitsi puvukseen kermakakkua, jonka aaltoilevan helman alle olisi mahtunut lauma tonttuja tai grilli; minun pukuni oli hieman rock-henkisempi hörselöineen, laahuksineen ja sulkineen.
Viisuja edeltävällä viikolla harjoittelimme häämeikin tekoa muun muassa YouTube-videon opastuksella sekä sovitimme ja tuunasimme pukuja ompelukoneella ja kuumaliimapistoolilla. Lähetimme Facebookissa ”promokuvan” jo Malmöön ehtineelle Kristalle, joka kommentoi sitä sydämin ja sanoin ”Absolutely fabulous!!!”
Touhumme oli siis siunattu korkeimmalta taholta. Mutta salliiko lentoyhtiö hieman liian isot matkalaukut? Ja joutuuko tässä tosiaan luopumaan viiksistä ja parrastakin?
Tämän videon opastuksella Sami ja Esa loivat lookinsa.
Sopulit supermorsianten laahuksissa
Euroviisut on maailman suurin musiikkikilpailu ja mediaa paikalla sen mukaisesti. Kyllä meistä valokuvia halutaan jonkin verran Malmössä ottaa, arvelimme. Todellisen kiinnostuksen määrää tai kokemuksen absurdiutta en voinut parit viisut nähneenä toimittajanakaan arvata. Reissusta tulikin eräänlainen käänteinen toimittajan oppisopimuskoulutus. Nyt tiedän omakohtaisesti, että tarinat sopulilaumoista ovat totta. Ne tulivat laahustemmekin alle. Kenestä tahansa miehestä voi tulla hetkessä, hetkiseksi superjulkkis, jos on sopivassa paikassa sopivaan aikaan morsiuspuvussa.
Jo suomalaisen median kiinnostus yllätti. Hesari oli saanut jostain vinkin ja tuli tekemaan reportaasia tälläytymisestämme ja ensimmäisestä matkastamme hotellilta Malmö Arenalle. Lehti nimesi meidät supermorsiamiksi. Sana kotimaassa levisi; pian viestejä iltapäivä- ja maakuntalehtien sivuilta bongatuista kuvistamme alkoi kantautua. Finaalin pisteidenjaon aikaan MTV3:n uutiset odottivat meitä tv-kameroineen Malmö Arenan ulkopuolella. Seuraavan päivän Seitsemän uutisissa meitä näytettiin saman verran kuin Kristaa. Ylekin hyödynsi näkyvyyttämme kisapromootiossaan sosiaalisessa mediassa.
Isäntämaa-Ruotsin meille suoma julkisuus oli, jos mahdollista, Suomeakin näyttävämpää. Olimme lehdissä, joillakin tv-kanavilla ja naistenlehtien blogeissa sekä virallisen viisusponsorin videohaastattelussa. Hotellin aulassa törmäsimme koko Etelä-Ruotsin ja kisakaupungin johtavan mediaan Sydsvenskan-lehteen, jonka kansitytöiksi meidät oli tietämättämme valittu. Sille paikalle olisi jokainen viisuartisti toivonut pääsevänsä. Jotkut pääsivätkin – ja kehuivatkin sillä – mutta vain pieniin kuviin. Yle näytti lehden kantta iltauutisissaan.
Kansikuvaneidot
”Oijojoi, flickorna från Sydsvenskan, kan vi ta bilder? Snällaaa? Pleeease!” Koska ihmiset halusivat kaikkialla kanssamme yhteiskuviin tai puhkesivat laulamaan O-oo, o-oo-o ding dongia meidät nähdessään, täytyi liikkumiseen varata huomattavasti lisäaikaa. Toisaalta pääsimme jonojen ohi viisukatsomoon ja klubeihin. Niissäkin meitä kuvattiin, luvan kanssa ja luvatta. Harva asia tuntuu yhtä naurettavalta kuin kesken lauseen poseerata näköesteeksi pystytetyn aidan takaa varren nokassa nousevalle järjestelmäkameralle.
Yksi viikon iloisimmista yllätyksistä oli Ruotsin suurimpiin julkkiksiin lukeutuvan ja ehdottomasti tunnetuimman suomalaisen Mark Levengoodin tapaaminen. Hän harppoi meidät kiinni Euroviisujen mediakeskuksen ulkopuolella ja pyysi päästä samaan kuvaan kanssamme. Markin, tuon ystävällisyyden ja hienotunteisuuden perikuvan mukaan, olimme kauniita. Itse huomaan, että en osaa lainkaan poseerata kuten morsiamen kuuluisi. Duckface ja eteenpäin kumartuminen voivat sopia rock-tähdille, mutta morsiamen pitää seisoa selkä suorassa ja säteillä. Varsinkin, jos vierellä on Mark Levengood.
Ja olisihan se ollut mukavaa, jos olisin tajunnut, että eräs mukavimmista kainaloonsa meidät kaapanneista herrasmiehistä oli Kristan poikaystävä. Janne Grönroos kyllä esitteli itsensä ja otatti tilanteesta kuvan, jonka twiittasi semifinaaliesitykseensa valmistautuvalle Suomen euroviisuedustajalle saatteella ”The backup has arrived.”
Kun vihdoin selvisimme ensimmäisestä mediapyörityksestä sisään Malmö Arenalle, yritimme päästä isoissa puvuissamme invavessaan hetkeksi huokaamaan. Vessaa lähestyessämme huomasimme, että pyörätuolissa istunutta, arviolta 85-vuotiasta euroviisuleidiä työnnettiin tulipalokiireellä ovea kohti. Annoimme tilaa, jotta kiireisin pääsisi asioimaan, mutta ei – leidi halusikin vain samaan kuvaan kanssamme ennenkuin me ehdimme kadota.
Suomalaiset viisufanit herättivät myös virkavallan huomion.
”Mest av alla hörs de finländska fansen”
Supermorsiamista kehkeytyi itseään ruokkiva mediailmiö, jonka perässä pysymisessä olisi kenellä tahansa managerilla ollut täysi työ. Lukematon määrä haastatteluja eri maiden televisioille, radioille, verkkosivuille, blogisteille, kisasponsoreille ja lehdille. Videohaastattelujemme esitysoikeuksia kaupiteltiin verkossa. Lisäksi poseerasimme tuhansissa kuvissa, aina Suomen lippujen kanssa. Jotkut kuvista levisivät suurten kuvatoimistojen myyminä Euroopan lisäksi Australiaan ja Yhdysvaltoihin. Jenkeissä kuviamme julkaisseella Zimbiolla on omien sanojensa mukaan yli 30 miljoonaa kuukausilukijaa.
Supermorsiamet antoivat haastattelun mm. Euroviisujen viralliselle verkkosivulle.
Virolainen media toimi erityisen ripeästi. Tallinnassa kerrottiin Kristan semifinaaliesityksen alkaessa paitsi ”Suomen drag queenien” näkemykset Viron kappaleesta klassisena euroviisuna, myös että Kristan karsiutuessa tulisimme seuraavaksi paikalle mustissa suruhunnuissa. Huolellisesti otetut kuvat ja haastattelut oli tallennettu vain tovia aiemmin Areenan ulkopuolella. Ne oli täytynyt käsitellä, kirjoittaa puhtaaksi ja julkaista heti. Vielä viikko kisojen jälkeenkin olimme virolaisen Kroonika-viihdelehden kannessa.
Malmössa tilanteen täydellistä absurdiutta – olimmehan vain euroviisufaneja – ei auttanut jäädä pohtimaan. Piti vain muistaa, että superjulkkiksena oleminen on fyysisesti raskasta työtä, jossa päähuomio kannattaa keskittää pään kestämiseen. Vaikka meitä revittiin joka suuntaan, oli touhu kuitenkin oikeisiin raskaan sarjan julkkiksiin verrattuna helppoa, sillä kaikki hiljeni, kun riisuimme hääpuvut. Kukaan ei enää tunnistanut, onneksi. Eihän meitä morsiuspuvuissa tunnistaneet edes kaikki ystävämmekään, vaikka poseerasivat rinnallamme, ennenkuin vasta lehdistä.
Ansaittu lepohetki
Superjulkkiksena pitää myös osata keskittyä olennaiseen. Läheskään aina emme tienneet edes, että minkä maan medialle puhuimme. Mutta oliko sillä lopulta väliä? Pääasia, että vastasimme siihen mitä meiltä kysyttiin, mahdollisimman luontevasti. Olisin toki mielelläni esittänyt omia kysymyksiäni eri maiden kollegoille, mutta se oli mahdotonta, koska he kilpailivat huomiostamme.
Alussa huomasimme tekevämme yhtä aikaa useaa eri haastattelua, kunnes opettelimme hieman priorisoimaan, sanomaan ei ja keskittymään yhteen kysyjään ja kysymykseen kerrallaan.
”Which camera is yours,” oli lause, jonka kuulin useimmin Esan suusta.
”Mest av alla hörs de finländska fansen”, kirjoitti ruotsalainen Helsingborgs Dagblad meitä ja televisiokameroita esittävän kuvansa tekstiin tyhjentävästi.
”Onko se ihminen vai televisio,” totesin itse joihinkin kuvauspyyntöihin väsymyksen hetkellä.
”Miltä teistä tuntuu, kun morsiamet vievät kaiken huomion,” kysyi australialainen radiokanava rinnallamme välillä sulhasen, välillä laahuksenkantajan, terälehdensirottelijan, ruoanhakijan tai manageri-hengenpelastajan rooleissa olemaan joutuneilta ystäviltämme Sami Keräseltä ja Jaakko Penttilältä.
”No mutta eikö sen kuulu juuri näin aina häissä mennäkin,” he vastasivat, synnynnäisinä diplomaatteina. ”Vaikkei tämä nyt aivan tavallinen häätilaisuus olekaan.”
”Oletteko te tyttöjä vai poikia?”
Mitä kaikkea ulkomaiset mediat Suomen supermorsiamilta kyselivät?
Ainakin selväksi tuli, että Euroviisut otetaan joissakin maissa vakavammin kuin toisissa.
”Mitä mieltä olette meidän edustajastamme,” kysyi Romanian television toimittaja aidosti huolestuneen näköisenä. Tätä kysymystä osasimme etukäteen pelätä, sillä Romania oli inhokkimme. Vastaavia meiltä olivat jo ainakin virolaiset, maltalaiset ja ruotsalaiset toimittajat kyselleet, mutta eivät näin huolestuneina.
”Minun täytyy tunnustaa, että Romanian kappale ei todellakaan lukeudu henkilökohtaisiin suosikkeihini...” Esa aloitti.
”...mutta nämä Euroviisut eivät olisi ollenkaan samat ilman teitä, joten onnea matkaan, Romania,” jatkoin. Romanialaiset ilakoivat.
Esa ja Sami jaksavat poseerata ja vastata toimittajille.
Selväksi tuli myös, että siinä missä sukupuoli-identiteettiin liittyvät asiat ovat lännessä usein peruskauraa, saattavat ne yhä olla vieraita Itä- tai Kaakkois-Euroopassa. Varsinkin tv-toimittajien kysymyksissä oli havaittavissa eroja.
”Oletteko te tyttöjä vai poikia,” kysyi venäläiseltä kuulostanut televisiotoimittaja ymmärtääkseni Kyprokselta, kasvoillaan ilme, josta saattoi lukea, ettei hän osannut päättää, että oliko hänen kysymyksessään pienintäkään häivähdystä huumoria.
”Sitä teidän täytyy itse miettiä,” vastasimme hyväntahtoisesti.
”Mitä mieltä te olette Suomen edustajan suudelmasta,” kysyttiin lähes jokaisessa haastattelussa – olihan se eniten kansainvälistä huomiota herättänyt yksittäinen asia koko kisoista.
”Kunnioitamme jokaisen uskontoa ja vakaumusta, mutta rakkaus on kaikista tärkein inhimillinen arvo ja siksi toivomme, että ihmisillä kaikkialla Euroopassa olisi tasavertaiset mahdollisuudet rakkautensa toteuttamiseen,” pyrimme vastaamaan. Jotkut kollegat iloitsivat vilpittömästi näistä vastauksistamme ja kannustivat meitä ja suomalaisia jatkamaan tasa-arvon puolustamista.
Euroviisuartistien puvustuksesta kysyttiin myös paljon. Jos emme muistaneet jonkin maan edustajan pukua, muistuttivat toimittajat meitä niistä, jotta saivat miesmorsianten tarpeelliset näkemykset dokumentoitua. Näin myös eräässä tapauksessa, jossa emme olleet nähneet koko esitystä. Haukkumaan emme sitä ryhtyneet.
”Mitä mieltä olette juontaja Petra Meden puvustuksesta,” kysyi ruotsalainen tv-kanava.
”Olemme tietoisia, että loistavan juontajanne puvustusta on arvosteltu. Tässä yhteydessä haluamme lainata Suomen edustajan Krista Siegfridsin iskulausetta ”more is more” ja uskomme, että Petra on tajunnut tämän ja samalla koko Euroviisujen idean loistavasti, kuten mekin, kuten puvuistamme näette. Mielestämme hänenkin asuvalintansa ovat täydellisiä,” vastasin.
Euroviisut on suurta, iloista, kulttuurieroista huolimatta yhteiseurooppalaista pakoa todellisuudesta. Siksi ei ole yllättävää, että vain muutama länsimainen toimittaja kysyi, että keitä morsiuspukujemme alla oikeasti olemme. Useammin kuin kerran hiipi kysymyksiä kuunnellessa mieleen ajatus, että olemmeko sittenkin missikisoissa. No, missejä ei pyydettäisi laulamaan, saati suutelemaan toisiaan. Eikä heille etsittäisi kosijoita yleisön joukosta megafoneilla, kuten meille. (Ketään ei löytynyt, vapaaehtoisen viisutyöntekijän lupaa kysymättä alkaneesta, toistuneesta uurastuksesta huolimatta.)
Laulupyyntöihin suostuimme. Luulen, että esitimme Suomen edustussävelmän kertosäkeen Malmössä vähintään yhtä monta kertaa kuin Krista Siegfrids, mutta onneksi hieman vähäisemmille yleisömassoille. Suukotteluista kieltäydyimme – olemme vain ystäviä, emmekä halunneet ruokkia joidenkin harhaluuloa siitä, että olisimme olleet oikeasti menossa naimisiin. Suukko oli Kristan, ei meidän juttumme.
”You stole our show!”
Pari päivää kansainvälisenä supertähtenä oli paitsi yksi tähänastisen elämäni absurdeimmista ja hauskimmista, myös työn kannalta opettavaisimmista kokemuksistani.
Toimittajan on kiistatta hyvä tietää, miltä supertähden mediahuomio tuntuu, millaisella voimalla se voi antaa ja ottaa. Tilaisuus kertoa jotain tärkeää monille ihmisille voi olla tyydyttävä, vahvistava kokemus. Toisaalta julkisuus voi myös olla, julkkiksen omasta suhtautumisesta riippuen, addiktoivaa kuin kovin huume – sillä erotuksella, ettei huomiosta voi päästä vieroitushoidolla eroon. Julkkis voidaan vain unohtaa, eikä hänelle kerrota milloin tai miksi.
Sami Koivisto ja Esa Ylikelloniemi
Niin tuskin käy Suomen euroviisuedustaja Krista Siegfridsille, mikäli Malmön merkit yhtään paikkaansa pitävät. Hänessä on ainesta kansainväliseen tähteyteen, kaikilla mittapuilla.
Sain sattumalta tavata Kristan kotimatkan päättyessä Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kun Kerroin Kristalle, että olin toinen supermorsiamista, hänen naamalleen levisi valtava hymy, hän halasi ja sanoi, että nyt otetaan kunnon kuva. ”You stole our show”, Krista nauroi, kasvoillaan vilpitöntä iloa, leikkimielisyyttä ja halua hämmästellä kaikkea koettua. Intoa ja välittömyyttä riitti, vaikka hänen täytyi olla todella väsynyt huikean viisumatkan viime metreillä. Se oli täydellinen päätös reissulle; Malmössä aikaa tapaamiselle ei yrityksistä huolimatta ollut.
”Me olemme oikeasti voittajia”, Krista totesi tuona iltana samoissa Seitsemän uutisissa, joissa meitäkin haastateltiin, eikä voisi olla enempää oikeassa. Vuoden 2013 Euroviisuista tullaan muistamaan Tanskan voittokappale ja Suomen pusu. Ja suomalaiset voivat sen myötä olla reilusti ylpeitä siitä, että oikea asennoituminen viisumenestykseen on löytynyt. Raaka fakta on, että Euroviisuissa ehdottomasti tärkeintä on olla mukana, iloita ja tehdä kaikkensa, että tulee nähdyksi. Kaikki muu – ja varsinkin lopputulos – on toisarvoista.
Morsiamet antoivat kaikkensa - tunnelmia finaalin jälkeisenä aamuna n. klo. 05.
Teksti: Sami Koivisto
Kommentit (0)