En tiedä sinusta, mutta ainakin minua hymyilytti kun näin Samuli Putron helmikuun lopussa julkaistavan Taitekohdassa-levyn kannen. Jonna Öhrnbergin kuvaama tuimailmeinen Putro kävelee sohjoisella kadulla ja asettelee takkinsa kaulusta paremmin, jotta se suojaisi edes hieman talven viimalta.
Kuva ei siis ole mitenkään iloinen, mutta hymyilyni johtuikin siitä, että Putron neljännen albumin kansikuva tuo vahvasti mieleen Bob Dylanin vuonna 1963 julkaistun kakkoslevyn kannen. Don Hunsteinin ottamassa The Freewheelin’ Bob Dylan -albumin kansikuvassa Dylan kävelee New Yorkin loskaisilla kaduilla silloisen tyttöystävänsä Suze Rotolon kanssa.
Kansien samankaltaisuus ei varmaan ole mikään sattuma?
- Alun alkaen ideana oli että kuvataan kaupungissa ja kadulla. Dylanin nimi mainittiin jo siinä yhteydessä. Eli olimme tietoisia siitä, että Freewheelin’ on se suunta minne lähdetään, ikään kuin alkuperäistä kunnioittaen. Mutta taitekohdan ajatuksessa ja levyn sisältämässä materiaalissa on semmoisia viitteitä, että tuntui loogiselta ottaa mimmi pois kainalosta. Nyt kundi kävelee jostain johonkin ollen jonkinlaisessa taitekohdassa.
- Mutta jos ajatellaan tuota Taitekohdassa-levyn kannessa olevaa henkilöä hahmona, niin ajattelin että nyt hahmon pitäisi ehdottomasti olla kaupungissa. Myös levyn tarinoista monet ovat siirrettävissä kaupunkiin heti avausraidasta lähtien. Ja mulle Kallio on yhdenlainen kaupungin symboli silloin kun liikutaan Helsingissä. Yksinkertaista ajattelua, yksinkertainen ihminen.
- Helsingissä lumi tuli tänä talvena myöhään – vasta tämän vuoden puolella – ja pelotti saammeko minkäänlaista loskaa tai lunta mitä olimme toivoneet. Kuvaaminen aloitettiin sunnuntaiaamuna kuuden aikaan kun mukaan haluttiin auringonnousu. Aloitimme sillä kadulla missä on Cella (Fleminginkatu), mutta homma ei toiminut. Siirryimme Pengerkadulle ja, ans kattoo, alkoi sataa lunta! Joten saimme kuvaan sekä lumetonta asfalttia että ensilunta. Se oli sattumaa. Levy-yhtiön Pekka Ruuska oli mukana kuvauksissa ja pääsin lohkaisemaan hänelle, että kerrankin gospel-taustastasi on jotain käytännön hyötyä. Kaksi tai kolme tuntia kuvausten päättymisestä lumi oli sulanut pois.
- Pienenevien levynkansien tai iTunesin postimerkin kokoisten kansien kautta olen seurannut kehitystä joka on mennyt siihen suuntaan, että jotta tiedetään kenen levystä on kyse, isketään popparin naama kanteen. Taitekohdassa-levyn kannen kohdalla päätettiin tuoda esille itse kuvaa, ei niinkään sitä popparia. Riippumatta siitä onko albumi formaattina kovin kaupallinen tai edes kannattava, ajattelen silti että se on mahdollisuus kertoa miten minä ajattelen. Ja mun mielestä albumi koostuu 9-12 kappaleesta, jotka kertovat jonkin sortin tarinan sattumanvaraisesti. Kappalevalinnat ja kappalejärjestys kertoo levyn tarinan ja siihen vaikuttaa myös millaiset kannet siinä on. Kun asiat loksahtavat kohdalleen kokonaisuudesta tulee suurempi kuin yksittäiset asiat. En halua luopua siitä mahdollisuudesta näyttää miten ajattelen.
- Kyllähän levy-yhtiökin pitää siitä ajatuksesta, että levyn kannessa on kuva levyn tekijästä. Jotkut (artistit) suhtautuvat siihen penseästi, mutta ajattele vaikkapa Nick Cavea tai Morrisseytä. Heidän kohdallaan huomaa ettei olekaan sellaista logiikkaa, että vain kaikki kovat hahmot laittavat levynsä kanteen jonkin kuvan kahvikupista, ja taas nössömmät artistit, jotka tahtovat miellyttää levy-yhtiötä, pistävät kanteen stailatun kuvan itsestään. Ei se mene niin.
Taitekohdassa-albumilla ei siis ole muuten mitään yhteistä The Freewheelin’... -levyn kanssa, noin sisällöllisesti?
- Niin pitkälle ei sentään olla menty. Tottakai tän levyn päätösraita Älkää unohtako toisianne tulee todennäköisesti olemaan pophistorian kirjoituksessa yhtä merkittävä kappale kuin Blowin’ in the Wind, mutta sen lisäksi yhdistäviä tekijöitä albumien välillä ei ole.
“Mustavalkokuvat Dylanista 60-luvun puolivälistä riittävät herättämään halun tehdä uutta musiikkia.”
Mikä on sun suhteesi Bob Dylaniin muuten?
- Olen myöhäisherännäinen. Elämä on juhla -albumin (Putron ensimmäinen soololevy) tekemisen aikoihin aloin Jarkko Martikaisen innoittamana kuunnella Dylania, Leonard Cohenia ja muita aikalaisiaan. Se oli sellainen vaihe joka oli hetken aikaa kiivas ja sitten rauhoittui. Yhdenlainen rakkaussuhde siis. Mutta edelleen Dylan on inspiroitumisen väline, joka ei aina tarkoita sitä että tarvitsisi edes välttämättä kuunnella hänen musiikkiaan. Jotkut mustavalkokuvat Dylanista 60-luvun puolivälistä riittävät herättämään jossain tilanteessa halun tehdä uutta musiikkia. Hänen kohdallaan ikoniarvo on isompi kuin ehkä kellään muulla.
Jos ajatellaan muita kuin Dylania, niin millaisista levyjen kansista innostut tai olet innostunut?
- Televisionin Marquee Moonin kannessa on jotain pelottavuutta ja dekadenssia joka teki tosi suuren vaikutuksen teininä. Saman genren levyistä Lou Reedin Transformer on jollain tavalla pelottava ja alakulttuurinen, mutta myös kaupallinen, onhan kannessa iso kuva levyn tekijästä. Ja vaikka Reedin kasvot ovat hassun väriset ja Televisionin pojat näyttävät epäterveiltä, kerrotaan kummassakin tapauksessa selkeästi kuka tämän levyn esittää, millaista levyn sisältämä musiikki tulee olemaan ja millaisia nuo tyypit ovat.
- Hyvin stailatuista ja voimakkaasti jälkikäteen käsitellyistä studiokuvista mulle tulee mieleen, että tämän levyn esittäjä on kuka tahansa. Ja se ei ole hyvä lähtökohta: mä en halua ketä tahansa, vaan sen yhden tietyn tyypin, sen tyypin viestin ja mielipiteen.
- Jarkko Martikaisella oli oivallinen ajatus liittyen siihen miten popkappale perustelee olemassaolonsa niin, että siinä on joku mielipide, joku väite. Sen ei tarvitse olla poliittinen tai yhteiskunnallinen, hyvin yksinkertainenkin väittämä riittää. Ilman väittämää popkappale on helposti vain käytetty rakenne, sielu tulee vasta väittämän kautta. Ja jos levynkansi onnistuu sisältämään osan siitä sielusta, on se julkaisemisen arvoinen. Maailmassa on hurjan paljon musiikkia ja hurjan paljon esineitä, sieluttomat esineet ja julkaisut eivät ansaitse tulla julkaistuksi.
Patti Smithin Horses tulee mieleen ensimmäisenä jos mietitään vahvaa henkilöä kannessa...
- Se on loistava kansi. Ja on vaikeaa nähdä nyt jälkikäteen miten poikkeuksellinen se on ollut siinä ajassa (1975). Miten rohkea se on ollut, ylipäänsä se naisenmalli. Naisenmalli popmusiikissa tai ylipäätään.
- Vaikka Patti Smithin tuotannossa on lukuisia hienoja kappaleita, niin silti kun näin viimeisimmän Suomen-keikkansa Musiikkitalossa, oli keikan hienoin hetki kuitenkin se kun hän tuli lavalle. Että hän on totta ja elossa. Se koko historia toteutui siinä hetkessä: CBGB on ollut olemassa, Fred ”Sonic” Smith on ollut olemassa. Ja sen jälkeen tulivat vielä ne kaikki hienot kappaleet.
Lauluntekijälle suurin kunnianosoitus on varmaan se, että joku tekee version laulustasi. Sun uusimman levysi kansi on samalla tavalla hatunnosto Dylanille. Tässä mielessä David Bowien viimeisimmän The Next Day -levyn kansi vie koko homman aivan uusiin ulottuvuuksiin?
- Se on tosi hurja. Että hetkinen, se viittaa nyt menneisyyteensä (The Next Dayn kannessa on sama kuva kuin Bowien vuoden 1977 "Heroes" -levyssä), mutta siihen on isketty tuo laatikko päälle. Mikä se viesti on? Että hän tekee saman asian uudestaan vai että... mitä? Bowie samanaikaisesti nostaa itsensä jalustalle – jonka korkeus on jopa popin mittakaavassa valtava – ja peittää oman vanhan työnsä. Ja nimenomaan tuollaiseen aikaan, oltuaan monta vuotta julkaisematta uutta musiikkia.
- Se viesti, jonka itse halusin Bowien kannesta lukea, oli ajatus kolmannesta kaudesta joka popmusiikissa on aika poikkeuksellista. Popmusiikissa on nuoruus ja aika usein homma jää siihen. Jos siitä selviää, tulee keskikauden tekijyys, jolloin periaatteet – ja usein musiikkikin – laimenevat. Mutta sitten on olemassa myös vanhuuden tekeminen. Kuvataiteessa vanhuuden tekijyys on perinteistä, popmusiikissa ei niinkään. Johtuu varmaan siitä, että ihmiset ovat usein kuolleet alle kolmekymppisenä jolloin vanhuus on vielä kaukana.
- Mutta Johnny Cashillä oli kolmas tuleminen ja nyt, ainakin mun toiveissa, Bowien kolmannen kauden tekeminen alkoi The Next Daysta. Siinä mielessä on siis aivan loogista että nuoruuden merkkiteos peitetään. Unohtakaa mennyt, nyt on nyt. Taitekohdassa.
Kommentit (0)