TV-musikaali vetoaa tunteisiin

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Teksti: ARTTU TOLONEN

23.12. lähetetään Uusi päivä -sarjan musikaalijakso Vilman vaikea valinta. Jakso sisältää kymmenkunta uutta laulua, jotka julkaistaan digitaalisesti joulukuussa. Musikaalissa on aina kyse suurista tunteista. Niin nytkin.

Huolimatta siitä, että musikaali tuntuu juuri suureellisen ja yliampuvan luonteensa vuoksi sopivammalta isoille näyttämöille tai laajakankaalle, on televisioon tehty musikaalisarjoja ihan alkuajoista lähtien. Varsinkin piirretyt musikaalit ja pop-tähtien ympärille rakennetut sarjat ovat olleet yleisiä – ja pop-tähtien ympärille rakennetut piirretyt.

5 hykerryttävää TV-musikaalia:

Fame

Vuonna 1982 ensi-iltansa saanut ja viisi voitokasta vuotta kestänyt Fame edustaa sukupolvelle toisensa jälkeen jonkinlaista arkkityyppiä ja mittapuuta johon muita tv-musikaaleja aina väistämättä verrataan. Sarja pyörii tälläkin hetkellä myöhäisillan uusintoina. Ja se toimii yhä.

Sarjassa klassiseen musiikkiin ja sävellykseen liittyviä asioita opettavaa Mr. Shorofskya näyttelevä Albert Hague oli itsekin Broadway-säveltäjä. Hänen ensimmäinen hittinsä oli amish-lahkon maailmaan sijoittuva musikaali Plain and Fancy.

Alkuasetelma on poikkeuksellisen otollinen musikaalisarjalle: newyorkilaisen, esiintyviä taiteita painottavan koulun oppilaat koheltavat – vähän kuin Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaat räjähtäisivät käytävillä spontaaneihin musikaalinumeroihin sen sijaan että menevät kahvila Taikalamppuun sumpille. Nämä joukkokohtaukset ovat sarjan parasta antia.

Cop Rock

1980-luvun hiipuessa Hill Street Blues -sarjan luonut Steven Bochco tunsi olonsa kaikkivoivaksi ja päätti, että häneltä onnistuu ihan mikä vain. Ei rajoja, ei pelkoa, ei epäilyksiä.

Niinpä hän päätti tehdä televisioon poliisisarjan, jossa realistista poliisityön kuvausta maustetaan musikaaliteatterin keinoin.

Sarjaa tehtiin yksitoista jaksoa. Se oli totaalinen floppi sekä kriittisesti että kaupallisesti, mutta saavutti omanlaisensa kuolemattomuuden. Kaikkialla missä äänestetään kaikkien aikojen huonoimmista televisiosarjoista, ihmiset muistavat Cop Rockin. Ja varmaan jostain löytyy yksi katsoja, jonka mielestä sarja oli vain aikaansa edellä. Ja on yhä.

Hämmentävä fakta: Steven Bochco ihaili kovasti Dennis Potterin BBC:lle tekemää minisarjaa Laulava salapoliisi (1986) ja piti sitä inspiraationaan Cop Rockia tehdessään. Ei uskoisi.

Itse toivon, että Helsingin poliisin Töölön kisahallissa sijaitsevassa putkassa on urut, joilla poliisit joka aamu herättelevät asiakkaitaan laulamalla lauluja edellisillan säilöönotoista.

Flight of the Conchords

Siirrymme tahattomasta komediasta tahalliseen. HBO:n tuottama Flight of the Conchords tarjosi kahden kauden verran laatukomediaa New Yorkiin muuttaneesta, kahden uusiseelantilaisen lammaspaimenen perustamasta folk duosta.

Sarja oli kriittinen ja kaupallinen hitti. Komediaduon jäsenet Bret McKenzie ja Jemaine Clement nimettiin vuoden wellingtonilaisiksi vuonna 2007. Live-esiintyjänä duolla on yhä vankka kulttimaine ja he myivät vuoden 2012 Uuden Seelannin kiertueensa liput loppuun ajassa, jossa normaali ihminen ehtii kuunnella vaivaiset kaksi Cheekin biisiä.

Musiikkiesitykset on nivottu osaksi sarjan tapahtumia monella tavalla. Musiikilla saatetaan esittää jommankumman päähenkilön sisäisiä monologeja, kohtaamisia toisten ihmisten kanssa tai sitten bändin esiintymisiä. Usein kappaleet toimivat myös erillisinä musiikkivideoina, kuten alla.

tai

Smash

Smash kertoo Broadway- ja Off Broadway- musikaalien maailmasta, joten musiikkinumerot puolustavat paikkaansa luontevasti. Tai siis ovat oikeastaan välttämättömiä. Musikaalinumerot ovat esitellyistä sarjoista lähimpänä klassista musikaaliteatteria koska ne ovat klassista musikaaliteatteria.

Sarjassa musikaalien tekijät, näyttelijöistä tuottajiin ja ohjaajiin, pyrkivät löytämään tasapainon vaativan ammatillisen ja kaoottisen yksityiselämänsä välillä – klassista kamaa ja Aristoteleskin olisi tyytyväinen. Alussa sarja saikin rutkasti kehuja, mutta tekijöiden ja kriitikoiden välit viilenivät aika pian. Sarjaa tehtiin kaksi kautta hupenevalle yleisölle.

Sarjan luoja Theresa Rebeck sai potkut ensimmäisen kauden jälkeen eikä säästellyt sanojaan kakkoskautta kritisoidessaan. Lupaava alku muuttui televisoyhtiö NBC:n painajaiseksi – joka maksoi noin 4 miljoonaa dollaria per jakso.

Nashville

Nashville ammentaa vaikutteensa klassisista saippuaoopperoista. Sarjan keskiössä ovat laulut ja niiden kirjoittaminen, musabisnes, Nashvillen kunnallispolitiikka sekä kaikenlaiset ihmissuhdesotkut.

Laulut on omalla tavallaan nivottu sarjan tapahtumiin hyvin vahvasti, mutta mitään perinteisiä, todellisuudesta irrotettuja musikaalinumeroita ei esitetä. Laulujen tekeminen on sarjan keskiössä ja tätä aktia käytetään draaman synnyttämiseen.

Nashville peilailee oikeassakin Nashvillessä tällä hetkellä käytävää kamppailua ns. perinteisen country-musiikin ja sen uudempien, esimerkiksi pehmo-grungeen tai räppiin nojaavien nuorempien versioiden välillä. Onko country aikuisten musiikkia vai purkkaa? Tämä kysymys henkilöityy Connie Brittonin näyttelemän vanhan koulun tähden Rayna Jaymesin ja Hayden Panettieren näyttelemän nuoremman tulokkaan Juliette Barnesin väliseen kamppailuun elintilasta ja miehistä.

Sarjan musiikista vastasivat kovat tekijät kuten T-Bone Burnett ja W. G. Snuffy Walden. Edellisen ansiolistalta löytyvät mm. Robert Plant & Alison Krauss, John Mellencamp, O Brother Where Art Thou? -soundtrack ja monet muut klassikot. Ja Spinal Tapin Break Like The Wind.

Sarja nojaa vahvasti kliseeseen, jonka mukaan laulut ovat omaelämänkerrallisia. Varautukaa esityksiin, joissa kiimaiset heterot laulavat toisiaan tuijottaen. Tämän jälkeen he päivittävät Facebookin Relationship status –kentän muotoon ’It’s complicated’. Tämä on Nashville.

Uusi päivä: Vilman vaikea valinta YLE TV2 ma 23.12. klo 20.00.