ajatusten miljoonalaatikko

  • Pöllö, ulkoministeritikkarit ja muita

     

    Pöllö jos kaatuu selälleen, niin miten se pääsee ylös. Se näyttää siltä, ettei mitenkään pääse. Olen ollut matkasängyssä, josta ei millään meinannut päästä ylös; sitä ähisi ja kampesi, mutta ylös – ei millään! Niin miten pöllö, kun se on sen mallinen. Ehkä pöllöt onkin todella varuillaan, ettei vaan kaadu selälleen, jos esim. joutuu kävelemään liukkaalla nopeasti jonnekin ettei myöhästy. Niin miettii koko ajan ”nyt ei vain pidä kaatua selälleen!”

    Jos olisi sellainen laki, että kansalle (lapsille) pitäisi ilmaiseksi jakaa ulkoministerin mallisia tikkareita karkkipäivänä, niin lapset toivoisivat lihavaa ulkominiministeriä, kerta siinä olisi enemmän syömistä. Siksi lapset odottaisivat vaaleja kuumeisesti, kun nykyinen on muistaakseni aika laiha, tai ainakin laihahko tikkaritoivelihavaksi. Mutta se tikkarimuotti tehtäisiin poliisin valvonnassa, ilman armoa ja  muuttelematta suoraan siitä ministeristä; ulkoministeri skannattaisiin 3D-laserilla ja siitä tehtäisiin pienennyksenä se tikkarimuotti. Mitä vähemmän ministerillä mahaa, sitä vähemmän karkkipäiväiloa maan lapsosille :(

    Kun olin pieni, sain autokorjaamokäynniltä tuliaisiksi puhtaaksi pestyn kuulalaakerin. Sillä oli mukava leikkiä! Nykyään ei kukaan tuo mitään mistään, kenellekään.  Tuijottavat vain vihaisesti, tai katselevat muualle ja miettivät että ”stressiä, stressiä aina vaan”.

    Ja lääkepakkauksissa ei ole edelleenkään yllätyslelua. Vaikka olen puhunut tästä samasta asiasta jo ainakin 4 kertaa eri paikoissa, niin aina kun tutkin uuden pilleripurkin, siellä on vain pillereitä. Tai ehkä joku kuivatustabletti tai muu sen sellainen silikaattipussi pillereiden lisäksi, mutta ei ikinä yllätyslelua, esim. muovista siiliä joka ampuu singolla, tai jotain. Niin ei mitään! Mutta lasten suklaamuniin kyllä riittää leluja.

    Yksi sana joka on minusta hauska on ”portto”. Hauskat ovat myös ”uuhi”, ”kääkkä” ja ”killisilmä”. Sekä ”ventrikkeli” ja ”eritoten”. Mutta porttoa ei voi käyttää helposti small talkissa, olipa sitten rivitaloyhtiön pihajuhlissa tai diplomaatti-illallisilla. Myös ”ventrikkeli” on vaikeaa luontevasti ujuttaa vaikkapa ex tempore -keskusteluun tuntemattoman kanssa bussipysäkillä. Ja edelleen, myös on hauska sana ”nilviäinen”. Se voisi olla hauska sukunimi myös.

    Ja hauska sukunimi olisi myös ”Munuainen”. Jotenkin kiltiltä kuulostaa se.

    Monesti näkee kauempaa, että joku nainen tulee kaupan ovesta hankalasti monen ostoskassin kanssa, ja kukaan mies ei auta. Varmasti sitä myös itse ei huomaa auttaa, usein. Mutta olisi hyvä joskus kokeilla, että miten älyttömän, naurettavan isot kantamukset naisella pitäisi olla, ennen kuin kaupassa kuin kaupassa lähimmät viisi miestä säntäisivät heti avaamaan ovia.

    Ja toki sitä voi mieskin apua tarvita, mutta luulen että naiset helpommin huomaavat auttaa hirveiden kantamusten kanssa kamppailevaa miestä kuin miehet vastaavapulaista naista. Ainakin lastenvaunujen ja ostoskassien kanssa taistelevien miesten ja naisten suhteen minusta näyttää siltä.

    Oikeasti kiinnostaa, että miten iso ruskeapaperipaketillinen heiniä voisi naisella olla selässään valtavan kokoisena taakkana raahattavana niin, ettei vielä saa automaattisesti apua. E ole hyvä juttu kyllä tällainen lisääntyvä avuttomuus. Ennen autti monemmat!

    Ja ennen jäätelötikku maksoi 20p paitsi mansikkapuikko 15p.

    Joillakin ihmisillä silmät menee viiruiksi kun ne nauraa. Se näyttää hauskalta. Sarjakuvissa on joillakin kyllä silmät viiruna kun ne juonittelee. Mutta nämä naurajat ei juonittele, luulen, kerta se nauru ei kuulosta paha-enteiseltä. Paha-enteetöntä on se.

    Hauska mitta on ”tynnyrinala”. Ja yllättävän iso: puoli hehtaaria. Mutta se ei johdu siitä että ennen olisi ollut vallan saatanallisen isot tynnyrit heillä, vaan siitä, että tynnyrinala oli se pinta-ala, joka tarvittiin, että voitiin kunnolla kylvää tynnyrillinen siemeniä. Kun jos ne laittaa kasaksi, tai liian tiheään, niin sehän mätänee koko p-ka tai ei kasva. Pitää kylvää laajemmalle. Siitä on se tynnyrinala. Ei muusta.

    Jos menee hyppytorniin uimahallissa, niin tulee huono olo. Miten voi uimahypätä sieltä joku! Ei ole se minun tavoite.

    Semmoinen paikka on kuulemma olemassa kuin ”Vehmersalmi”. Voisi laittaa sinne virallisia merkkejä, että ”Vehmertäminen kielletty!” ja katsoa mitä tapahtuu. Varmaan aika paniikki olisi siellä!

    Jotkut osaa laittaa tosi monta lihapullaa poskiin. Silloin joutuu hengittämään nenän kautta, hitaasti ja raskaasti. Ja kieli ei mahdu liikkumaan suussa, eikä meinaa pystyä nielemään sylkeä. Siihen voi tukehtua. Ei ole minun tavoite sekään.

    Joskus ärsyttää, kun on ikkuna auki ja tulee sisälle kärpänen, yksi ainoa lihava joka surisee ja lentelee ympäriinsä. Ja ottaa päähän kun ei saa sitä listityksi. Mutta se kärpänen on tietysti onnessaan ja ajattelee että ”käynpä sontimassa noihin omenoihin sitten kun se nukkuu”. Ja itse ei tiedä että mitä se kärpänen hommailee sillä aikaa. Ja aamulla sitä syö omenoita ihan pokkana että ”nää on täysin jees”.

    Kuuntele juttu tästä:

    Kommentoi 7 Lue kommentit


  • Finlandia

    Olette varmaan skarpeimpina päivinänne kuulleet Sibeliuksen säveltämästä piidestä jonka nimi on Finlandia.

    Se on aika pitkä piisi - tai moniosainen - mutta ihan hyvä niin vanhaksi kappaleeksi; rumpuja tosin vähänlaisesti, eikä yhtään niin hyviä jakoja kuin Porilaisten marssin basarilla (isorummulla), joka kuvaa kait tykinlaukauksia.

    http://www.presidentti.fi/public/default.aspx?nodeid=44828

    En nyt kuitenkaan puhu Sibeliuksen Finlandiasta, joten lakatkaa kuuntelemasta siitä, ja alkaa kuunnella erilaisista teemalandioista, elämyspuistoista. Niistä puhun nyt.

    Tai siis tarkkaan ottaen siitä, että minkä oloinen olisi elämyspuisto, jonka teemana olisi Finland, Suomi.

    AIV-rehun keksiminen, sotakorvausten maksaminen neukuille pennilleen ja saamelaisten ajaminen pohjoisimpaan Suomeen ja maiden vieminen heiltä valtiolle ovat olleet suomalaisia suurtekoja.

    Eipä siis ihme, että missä pitäisi mainostaa Suomea, siellä yleensä myydään poronkäristystä ja -taljoja ja -sarvia, ja saamelaisia perinneasuja, shamaanirumpuja ja ties mitä saamelais-, vaikka mediaanisuomalainen ei ole eläessään koskettanut Poroa, ainakaan matkailuyrityksen ulkopuolella. Siis elävää poroa. Ja pateenakin melkein vain silloin kun firma tarjosi, karpaloiden kera.

    Mutta tuntuisi jotenkin reilummalta että elämyspuisto Finlandia ei ratsastaisi saamelaisilla (anteeksi saamelaisia alentavia mielikuvia nostattava kielikuva), vaan omilla ansioillaan.

    Nyt pankaa hetkeksi silmänne kiinni, sillä varastan kohta ohjaaja Neil Hardwickilta, enkä halua jäädä kiinni. 

    Olimme kerran kollegani kanssa tekemässä mm. suomalaisuudesta kertovaa television yhteistuotantoa amerikkalaiselle tv-yhtiölle, ja kun satuin Ylen kahvilassa näkemään Hardwickin, joka tiesin aina näkevän asioista ”läpi” hyvin tehokkaasti, varsinkin suomalaisista asioista, pyysin häntä sanomaan ex tempore jonkin ”supisuomalaisen” asian. Kertomaan yhdellä tai kahdella sanalla, mikä on tyypillisintä suomalaisuutta?

    Montakaan sekuntia miettimättä Hardwick sanoi ”Avanto. Pilkkiavanto, yksinäinen pilkkijä jäällä.” Ja näytti kädellään ”pilkkivavan” lähes olematonta liikettä 5 cm ylöspäin, ja takaisin, naama ilmeettömänä kuin 1970-luvun sairausvakuutustoimiston tädillä tai leningradilaisella matkaoppaalla, joka opastaa huojuvaa, verkkokassipäistä suomalaisturistia bussiin.

    Nyt voitte taas avata silmänne.

    Pilkkiminen ei ole vain suomalainen juttu (amerikkalaisetkin pilkkivät, mutta tekevät sen jäälle viedystä kopista) mutta se on hyvin suomalainen juttu.

    Niin taitaa myös olla (ralli)autoilu esi- ja oheislajeineen, verenluovutus, taksi- ja nakkikioskijonossa tappeleminen ja koiran omistus. Kissan myös, mutta koiran useammin kuin muissa maissa taas kissan.

    Kun ajattelee suomalaista pikkukaupunkia talvisena tiistai-iltana, ymmärtää miksi psykiatria on keksitty.

    Jos suomalaisilla ei olisi koiria, ja koirilla tarvetta virtsata, kaduilla ei koko illan aikana näkyisi ketään.  Ainoa liike syntyy passissa olevasta poliisiautosta, joka aina muutamassa kohtaa iltaa vaihtaa paikkaa, ja pulusta, joka nokkii makkaranpaloja jäätyneestä oksennuksesta grillikioskin kulmalla.

    Ominta suomalaisuutta on yksinään turjottaminen, miettien ”eipä se toinna” tai ”mitäpä sitä meikäläinen”. Sitten perään vähän ähkimistä, ja hoh hoh, kelloa vilkaisten maate, että jaksaa taas huomenna kohdata dynaamisen euroalueemme häikäisevän virikkeiden kirjon ja ajan hengen haasteet proaktiivisena ja trendikkäänä.

    Suomalaiset ovat kansa, joka säveltää häävalssejakin molliin - verratkaapa sitä vaikka New Orleansin seudun mustien hautajaismusiikkiin; ainakin siinä muodossa kun se meikäläisille on elokuvien kautta välittynyt, siellä on hautajaisissa tunnelma korkeammalla kuin meillä ilojuhlissa.

    Millainen siis pitäisi olla Finlandia, Suomi-elämysmaa?

    Mitä voi sanoa kansasta, jonka huvittelumuoto on istua jäällä viimassa yksinään, turpa kiinni, pakkasen roksahdellessa jalkojen alla, jos vaihtaa paikkaa toiseen yhtä tyhjään kohtaan yhtä kylmällä jäällä?

    Ja miten aistia suomalaisuutta joukossa?

    Menkää joskus suomalaiseen hissiin, jossa kaikki ovat turpa kiinni ja tunnelma kihelmöivän kiusallinen.

    Vaikka matka kestää vain joitakin kymmeniä sekunteja, selkä on jo matkan puolivälissä hiestä märkä, ja ihmisestä pääsee sekä sisäinen että ulkoinen helpotuksen huokaus, kun hissistä astuu ulos. Niin kiusallinen ja ahdistava on se tunnelma.

    Nyt kuvitelkaa, että tuo tunnelma tiivistetään - ja luodaan elämyspuistoksi.

    Siinä olis jotain alkua Finlandiaan, ehkä. 

    Kauheaa on se.

    Kuuntele juttu tästä:

     

    Kommentoi 3 Lue kommentit


  • Jos naamioisi, ja muita

    Jos naamioisi ison kissan pikku koiraksi ja pienen koiran isohkoksi kissaksi ja ulkoiluttaisi niitä hämärissä, niin voisi huiputtaa kokonaista kaupunkia, ehkä kuukausikaupalla. Mutta sitten joku äkkäisi sen, ja silloin sitä saisi liiton miehet kimppuunsa kuin ampiaiset.

    Jos ostaisi paljon pullaa ja leikkaisi siivuiksi ja sirottelisi koko eteisen ja kaikkien huoneiden ikkunoiden edustan täyteen ja odottaisi että ne kuivavat korpuksi, niin murtovarkaat eivät pääsisi huomaamatta sisään, kun pullakorput raksahtelisivat jalkojen alla. Mutta itse ei pääsisi korppuja särkemättä asunnosta ulos kuin monimutkaisen, katossa olevia koukkuja ja valjaita ja taljoja käyttävän järjestelmän avulla.

    Jos lusikassa olisi reikä, niin saisi perunoita hyvin kyytiin, eikä vain lientä. Mutta jauhelihakeitosta ei saisi niitä lihiä.

    Jos aika pienipyöräinen polkupyörä olisi toteutettu vähän toisella tavalla,niin että ohjaustanko ei kääntyisi, pyörä olisi ylösalaisin ja siis koottu hieman monipuolisemmin kuin nyt, eikä vanteessa oli kumirengasta vaan pelkkä vanne, niin sillä voisi ajaa siten, että ajaja riippuisi sähkö- tai puhelinlankojen (missä niitä nyt vielä on) alapuolella mutta pyöränvanne kulkisi sähkölangan päällä kuin se hiihtohissin ”kepin” yläpään vaijeripyörä, ja ajaja siis riippuisi pää alaspäin ja polkisi koivet kohti taivasta, jalat sidottuina polkimiin ja vimmatusti ohjaustangosta puristaen, ettei putoa. Mutta sitten tulisi heti ongelma ja matkan tyssäys kun tulisi ensimmäinen  sähkötolppa vastaan.

    Jos laittaisi kahvaan superlujaa sekunnin pikaliimaa, ettei aina luiskahtaisi, niin pysyisi hyvin. Mutta sitten pitäisi irroittaa kirurgisesti, lääkärillä, ja se voi maksaa monta kymppeä, jopa satasen.

    Jos tekisi suolavedestä (ettei pilaannu) ja liivatteesta ison hyytelön ja laittaisi sen päälle lakanan, niin saisi todella mukavan sängyn. Mutta aivastamisen jälkeen se sänky lelluisi kaksi tuntia ja tulisi yrjö olo sille.

    Jos puhuisi pelkästään tanskaksi, hyvin vahvalla jollain maaseutumurteella, niin tanskalaiset että ”hieno homma!” ja taputtaisivat olalle. Mutta muut, että ”hullu”.

    Jos vissypullossa ei olisi yli- vaan alipainetta, niin se ei lämpimänäkään kuohahtaisi silmille. Mutta kun sitä vissyä joisi, niin tulisi väärinpäisiä röyhtäyksiä tai negatiivisia pieruja, ja naapurit veisivät lääkäriin että ”liian outo”.

    Jos hankkisi jonkin hirveän harvinaisen työkalun, jota ei tarvita missään melkein ikinä, ja kuljettaisi sitä aina mukana, jopa saunassa ja ristiäisissä ja työhaastatteluissa ja vuoristoradalla ja avantouimassa, niin sitten kun joku kerta sitä tarvittaisiinkin niin saisi loistaa, että helppo homma multa löytyy. Mutta siihen voisi mennä kuusikymmentä vuotta ja voisi kuollakin ennen.

    Jos passia ei tarvittaisi ulkomaille matkustamisen vaan pelkästään kotimaassa, niin ei tarvitsisi ulkomaanmatkoja varten aina uusia passia. Mutta ulkomailta ei sitten kyllä olisi varmaa se kotiin pääsy ja sitä jäisi vain koputtelemaan rajavartijan tai tullin maahantulokioskin ikkunaan ja ne vain että ”ei tänne, ei tänne, luiki takaisin lentokoneeseen tai jotain, meillä on kohta taukokin eikä paljo kiinnostakaan, passittomat ikkunaankoputtelijat”.

    Jos olisi koko ajan vaan tuiterissa ja sitten selviäisi, niin olisi varmaan ihmeissään ja ällistelisi. Mutta portaissa varmaan menisi päälleen, vanhasta tottumuksesta.

    Jos opettelisi korisemaan hirmu aidolla äänellä, niin kaverit että vau. Mutta sitten siitä innostuisi liikaa ja näyttäisi taitoaan suunnilleen joka paikassa eikä kukaan enää kutsuisi juhliin kuin että tulee huono olo kun se kuitenkin korisee ruuan aikana että vähänkö jo tökkii ja että ”one-trick pony”.

    Jos olisi sammakko ja hirveän kilpailuhenkinen, niin voisi oppia loikkimaan todella pitkälle, painoon nähden. Mutta sitten voisi helposti joutua auton alle, kun loikkiessa katsoisi taakse, että onko kilpailijat ihan kannoilla vai jääkö ne, eikä huomaisi autoa.

    Jos olisi hankala homma edessä mutta semmoisessa paikassa missä ei voi kiroilla, niin voisi etukäteen kiroilla varastoon vaikka monta päivää, kotona esmes. Mutta sitten saattaisikin helpommin kirota kuitenkin justiin siellä homma-paikassa jossa ei pitänyt kirota, kuin olisi ne kirosanat mielessä jo niin harjaantuneina kun niitä olisi vatvonut ja huudahdellut päivätolkulla, koti-oloissa verryttelyasussa tms.

    Jos olisi umpiulkomaalainen, niin saattaisi pitää jostain ruoasta jota inhoaa nyt. Mutta sitten ei ymmärtäisi lukea tätä; silmät vain selaisivat kirjaimia ja päässä ei tapahtuisi mitään kuin kanalla.

    Jos tekisi mielettömään määrän kopioita jostain yksinäisellä paikalla olevasta vähän harvinaisemmasta liikennemerkistä, niin että jokainen kopio olisi mitoiltaan muutaman millimetrin suurempi kuin edellinen, ja vaihtaisi joka yö liikennemerkin salaa aina vähän isompaan, niin voisi vaihdella niitä pitkäänkin. Mutta sitten joku kerta kaikkiaan pysähtyisi ja sanoisi että ei tämä voi mitenkään olla näin jumalattoman iso, ja valittaisi ministeriöön.

    Semmoista siis voisi olla, jopa ihan helposti!

    Kuunnellen sama:

    Kommentoi 7 Lue kommentit


kirjoittajasta

Markus Kajo. Blogi. Ajatusten miljoonalaatikko.

Yleisradion toimittaja Markus Kajo avaa ajatusten miljoonalaatikkonsa. Jos kommentoitte, niin armeliaita olkaa! Mitä auttaa että haukkuu hänet? Ei mitään se auta! (Totta. -Olotilan toimitus)

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä