ajatusten miljoonalaatikko

  • Kiusaa

    Kajon naama, jossa ilme kuin haikealla ajokoiralla jolla alhainen verensokeri.

    Kiusaa mieleä, kun elokuvissa joku kuolee, ja sen kaveri päättää sulkea vainajan silmät. Mutta ikinä ne ei elokuvassa sulje niitä silmiä kunnolla, vaan kuljettavat vain kämmenen silmien yli ja vielä osittain naamasta irke. Mitä se semmoinen peli on!

    Ei kellään ole niin pulleat kämmenlihat, että silmät sulkeutuisi kun kuljettaa kämmentä naaman yli, sentin päässä naamasta, niin kuin jotain ihme skanneria jolla ufo-olennot lukevat ihmisten naamoja muistiin, että hei digitoidaanpas Pesosen pärstä jälkipolville. 

    Pitää sulkea silmät kunnolla jos sulkee, tai sitten antaa olla, jumankeuta. Jommin tai kummin!

    Ottaa pattiin tuommoinen vellihousuilu!

     

    Toinen asia mikä kiusaa on se, kun joku edellä kulkeva "kohtelias" melkein pitää ovea auki, kun menet kauppaan. Mutta se ei malta pitää ovea auki kunnolla, niin kauan että ehtisit ovelle, vaan pitää sitä auki ainoastaan muodon vuoksi pikku hetken, luodakseen harhavaikutelman että on kohtelias, vaikka ei oikeasti ole, ja laskee sitten irke. Ja kun sitä itse sitten ehtii ovelle, niin se kaupan ovi on sulkeutumassa jo, mutta ei vielä ihan kiinni. 

    -Jos yhtään tuntee fysiikkaa, niin ymmärtää, että jos edelläolija ei olisi "melkein" pitänyt ovea auki, niin ovi olisi ehtinyt sulkeutua ja olisi kokonaan kiinni ja liikkumaton, kun meikäläinen ehtii ovelle.

    Ja silloin sen avaamiseen tarvittaisiin vähemmän energiaa kuin nyt, kun sulkeutuvan oven vääränsuuntainen liike-energia tulee vielä oven massan hitauden ja saranoiden kitkan lisäksi avaajan riesaksi. "Kesken jätetty kohteliaisuus" on siis itse asiassa epäkohteliaisuus ja riesa, ylimääräistä vaivaa aiheuttava karhunpalvelus! 

    Mutta menepä selittämään fysiikkaa oven melkein aukipitäneelle, niin hulluksi luulee.

    Jotta että voikin olla rasittava epäkohta tämä, tuhansia kertoja viikossa toistuva.

    (Tai, no, ookoo, kymmeniä kertoja toistuva. Mutta silti!)

     

    Kolmas, mikä kiusaa, on Belgia, Hollanti ja Itävalta.

    Kun on niin selkeät maat kuin Saksa, Ranska ja Britannia, niin mihin hittoon enää tarvitaan semmoisia epämääräisiä maita kuin Belgia. Tai Hollanti. Saati Itävalta.

    Suotta vain joutuu pitämään kartalla jonninjoutavia ylimääräisiä pääkaupunkeja ja soittamaan vaikka olympialaisissa sellaisia kansallislauluja joita kukaan normaali ei tunne.

    Ja jos pitäisi piirtää Belgian, Itävallan ja Hollannin lippu niin tekään ette takuuvarmasti osaisi, vaan pitäisi tarkistaa netistä.

    Luuletteko että netti on sitä varten että te sieltä Belgian lippua tiiraatte.

    Ei ole sitä varten se! Eriä varten on.

    Hukkaan menee koko netti, jonninjoutavissa belgianlipuntarkistuksissa.

    Hnh...

    Kommentoi 5 Lue kommentit


  • Ekomyönteinen wasabiannostelija

    Kajon naama, jossa ilme kuin haikealla ajokoiralla jolla alhainen verensokeri.

    Olette ehkä joskus käynyt ostamassa - tai ollut mukana kun joku on ostanut - halpakangaskaupasta tai marketista pöytäliinan, lottoamisen yhteydessä kioskista tarjouksessa olleen dvd-elokuvan (tai, jos lukuihmisiä olette, tarjouksessa olleen aikakauslehden, koska ne on aina tarjouksessa; lehden kannen kulmassa on pyörykkä tai tähti jossa lukee "Nyt vain" ja se hinta, ja sen alla lukee pienemmällä "norm" ja sen "normin" perässä se hinta jota kukaan ei yhteentoista vuoteen ole siitä lehdestä maksanut, kerta ne on aina tarjouksessa kuten just sanoin - uskokaa jo!) ja vielä olette ostosreissullane ehkä käynyt puutarhakaupassa ostamassa suojamuovia mansikkamaan taimia varten tai mihin sitä nyt käytetäänkään, ja sitten ehkä olette käynyt vaihtamassa valuuttaa matkaa varten ja vielä pistäytynyt ottamassa matkavakuutuksen ja vielä kirjakaupassakin, ostamassa kartan, jota sitten matkalla ei tule edes avatuksi.

    Ostosten tekemiseen teiltä vierähti koko perhanan mokomasti aikaa, kun ryykäsitte paikasta toiseen, ruksaten ostoslistaa sitä mukaa kun hankintoja teitte.

    Mutta mieleenne ei ole juolahtanut, että ostokset olisivat vaatineet teiltä paljon vähemmän juoksemista, jos jossain vain olisi ollut litteiden esineiden kauppa! Semmoisesta olisitte saanut kerralla kaiken, joka ikisen asian listaltanne! Myös matkavaluutan setelit ja matkasekit ja vakuutuspaperit.

    Litteiden esineiden kaupasta saisi myös lasagnelevyt, preparaattilasit mikroskooppiin, palahuovat liiterin katon korjaukseen, röntgenfilmit, resuskitaatioalustat, laudeliinat, minispatulat kipeän koiran nielun tutkimiseen, liivatelehdet ja printteripaperit, purjeveneiden purjeet ja kölit ja kännyköiden akut, aurinkokennopaneelit ja lentokoneiden siivet. Kaikki samasta paikasta!

    Kun tutkin keltaisia sivuja ja nettiä, niin missään ei ole litteiden esineiden kauppaa. Ei Helsingissä. Ei Tampereella. Ei Tukholmassakaan. Ei koko maailmassa! Valtavat markkinat, koskemattomina ja poimijaansa odottamassa kuin korven puolukat!

    Kun alkaa miettiä liikeideoita ja keksii yhden, niin se perässä tulee heti monta muuta.

     

    Toinen liikeidea, jonka sain, oli ekomyönteinen wasabiannostelija.

    Wasabi on sitä tummanvihreää, tulista töhnää, jota japanilaiset kai syöpi melkein kaksin käsin. Se on takuulla kansantaloudellisesti kallista, semmoinen mahdoton wasabinnieleminen, ja kuluttaa maapallon wasabivarantoja kohtuuttomasti.

    Mutta menepä sanomaan siitä japanilaiselle, niin sehän saattaa olla heti pillissä kiinni, ja alkaa hutkia, kun ne osaa karatentaa toisen hetkessä tajuttomaksi, televisiossa olen nähnyt.

    Ekohenkinen wasabiannostelija on kumipuun mahlasta myrkyttömästi keitelty ja etevästi muotoiltu luonnonkumisammakko, jota kun puristaa sen sammakon itsensä mahasta,  niin hop ja voilà: sammakon takapuolesta tulee wasabi-tahnaa!

    Johtuen fekaalimielikuvista joita tummanvihreän wasabitahnan ”toimitustapa” sammakon peräpäästä luopi ruokailijaan, wasabin kulutus pienenee merkittävästi!

    Silti jokaisen valistuneen, gourmet-henkisen kodin ruokapöydän itseoikeutettu ilopilleri on ekomyönteinen wasabiannostelija, takaan sen!

     

    Kolmas liikeidea on patterikäyttöinen kiroilusimulaattori.

    Tämä mainio laite on tietenkin tarkoitettu ujoille, jotka joutuvat työskentelemään ronskien tiimiparina esim. ahtaissa tiloissa tehtävissä asennustöissä joissa lyö helposti päänsä kulmarautaan.

    Vain napin painallus, niin ujoinkaan ei jää ronskeille kakkoseksi sadattelussa! Saatavana useana eri värinä. (Finns i flera färg & också på svenska, dock dom saftigaste idiomer uttrycks ändå & enbart på finska; man kan ju bara inte få samma styrka på det andra inhemska, specielt om man slår sig i huvet med den där satans kulmarauta.)

     

    Neljäs liikeidea on vuokrattavat ”sukulaiset”. Niitä olisi kahdenlaisia, kahteen eri tarkoitukseen tiämmä.

    Sukulaisryhmä A olisi varsin resuista väkeä.

    Jos joutuu pyydetyksi usein talkoisiin, tai mökille on rapujuhliin tai juhannustouhuihin liiaksi innokkaita tulijoita, niin vain soitto sukulaispalveluun, ja sieltä tulee kännipäinen "appiukko" silmä mustana, käsissä siperialaiset "vankilatatuoinnit", ja perässä iso remmi "serkkuja" ja näiden "tyttöystäviä", jotka, naiset siis, olisivat tukkanuottasilla jo autosta noustessaan, huutaen kimakalla äänellä sellaisia sanoja, ettei kiroilusimulaattorista olisi tarvetta ihan ensihätiin.

    Edelleen vuokrasukulaisiin kuuluisi "eno" joka näyttäisi kiinnostuvan kiikaroimisesta ja valokuvien näppäilystä naapurin saunarannan suuntaan naisten saunavuoron aikana, "setä" joka latelisi pakonomaisesti ruokottomia huonoja sananväännöksiä ja liuta "tätejä" joiden laihat ja kalpeat tai punakat, pönäkät ja kukkakaalikorvaiset "poikaystävät" vaikuttaisivat selkeästi sellaisten tablettien kauppiailta, joista lääkintöhallitus tai apteekkitukku eivät tiedä tiedä mitään.

    Joukon kruunaisi puolenkymmentä noin kahdeksan-kaksitoistavuotiasta poikaa ja pari vihamielisen näköistä mustiinpukeutunutta tyttöä, joilla näyttäisi olevan leluinaan vanha venäläinen revolveri, perältään pistooliksi vuoltu katkitukkinen haulikko ja itse tehty liekinheitin joka käyttää lämmityskerosiinia. Sekä iso, iso pussillinen tavallisia ja valojuovapatruunoita, muutama pahaenteisen näköinen kanisteri ja puolenkymmentä kaasunaamaria, ynnä korillinen kaljaa ja Mehukatti-kanisterissa omatekoista jotakin.

    Tällaisella sukulaisremmillä voitaisiin hyvin pian rajoittaa ei-toivottuja sosiaalisia kontakteja ja pyyntöjä tulla piha- tai muuttotalkoisiin; sen lupaan.

    Toinen, samaan liikeideaan liittyvä vuokrasukulaistyyppi olisi eri tarkoitukseen.

    Kun sukulaispalvelusta tilattaisiin B-tyypin sukulaisvierailu, pihaan tulisi pari upouutta BMW X6:tta, jokunen kuusisatanen Mersu, pari klassista Jaguaria, Bentley tai Rolls tai pari, Maserati tai kaksi ja "köyhimpien" naissukulaisten Audi-pikkumaastureita ja Alfa-Romeoita; suurin osa Monacon tai Sveitsin rekisterissä.

    Autosta nousisi ensin jokunen henkivartijan näköinen karheankomea ja vähäeleinen, ei-machoileva bodyguard, ja sitten kuvankauniita Chaneliin pukeutuneita "tätejä", häikäiseviä "serkkutyttöjä" resuisiksi räätälöidyissä etelänlomanhintaisissa farkuissaan ja viidensadan aurinkolaseissaan; ruskettuneita, lihaksikkaita ja nauravasilmäisiä "serkkupoikia" niin huolettomissa vaatteissa kuin vain hyvällä itsetunnolla varustettu köyhä, tai syntymästään saakka todella upporikas voi luontevasti käyttää (kädessä vaatimattoman näköinen mutta tiettävästi E-Mersun hintainen rannekello); ja lopuksi toisi helikopteri  hopeahapsisen, raakasilkkipukuisen herran ja rouvan, ja toinen helikopterisäksättäjä laskisi ilmojen halki pihaan juhla-aterian tarvikkeet, näemmä Fortnum & Masonilta Lontoon Piccadillyltä suoraan…

    Vuokrasukulaispalvelun B-tyypin sukulaisten tehtävänä olisi tietenkin nostaa tilaajan itsetuntoa lietsomalla kateutta naapuruston väessä. Kun "rikkaat sukulaiset" olisi naapurustossa kerran nähty livenä, niitä pystyisi hyödyntämään maailman tappiin.

    Aina kun sitä lähtisi lomallaan vaikka oikean serkun luo Riihimäelle viikoksi katsomaan serkun ajokoiran naamaa koiravahtina, kun serkku itse lomailisi Lanzarotella, voisi lä'htiessä sanoa naapureille käyvänsä taas Monte Carlossa pelaamassa Philippe- tai Philippiina-serkun kanssa, "kun sillä on niin paljon rahhaa, että se haluaapi minua peluuttaa, kun minä aina häviän ja siitä on kiva nähdä miten rahhaa oikein kunnolla pallaa, kerta sitä rahhaa on niin paljon ettei ole mittään väliä!"

    Vuokrasukulaiset olisivat niitä kauniita ja komeita, työttömiä näyttelijöitä, joita esim. Lontoossa ja Los Angelesissa tiettävästi pyörii niin että päät yhteen paukkuu.

    Sen sijaan että kuuraisivat pöytää jossain losangelesilaisen nakkifakiirin hampurilaiskojussa puoli-ilmaiseksi, niin varsin pienestä korvauksesta ne mieluummin ja ilomielin esittäisivät miljonääriä, jotta saisivat kokemusta jotakin saippuasarjaa varten.

    Ja autot jne saisi maahantuojalta lainaan halvalla, kun ne autot esiintyisivät vuokrasukulaistilanteissa aina edukseen, positiivisessa asiayhteydessä, ja niitä ajaisi aina poikkeuksellisen, ällistyttävän komea tai kaunis kuski, niin että autoon liittyisi mielikuva onnesta ja auvosta ihanasti kyllä.

    Mitäs sanotte, eikö ole hyviä liikeideoita! Ja voisi niitä vuokrasukulaisia olla muihinkin käyttöihin, eikö vain.

    Kommentoikaa, jos juolahtaa mieleen, että millaisia vuokrasukulaisia olisi tarvis olla olemassa, eri käyttötarkoituksiin.

    Laitetaan vaikka yhdessä sukulaisvuokraamo pystyyn!

    Kommentoi 7 Lue kommentit


  • Pieniä iloja jokunen

    Kajon naama, jossa ilme kuin haikealla ajokoiralla jolla alhainen verensokeri.

    Sitä kun joutuu ihminen kaivamaan monesti ilonsa näkyville tosi pienistä asioista, jos iloita mielii, niin ajattelinpa  kertoa muutamasta pikku ilonlähteestä siinä toivossa, että niistä kenties hyötyä olisi jollekin toiselle. Ja se joku toinen voi kenties kertoa muutaman oman löydöksensä, mistä taas saattaa olla iloa jollekulle kolmannelle. Jne.

    Iloista puhuttaessa tulee hakematta mieleen pyykinkuivausrumpu. Mainio laite; siinä on kaksi iloa!

    Ilo numero A on se, kun saa tyhjentää sen muovisen säiliön, johon vesi keräytyy. Siihen voisi periaatteessa kytkeä poistoletkunkin, jos osaisi, mutta vaikka osaisin, niin en kytkisi.

    Nimittäin on jotain sisäsyntyisesti palkitsevaa siinä toimessa, kun valuttaa siitä irrotettavasta keräyssäiliötä sitä kondensoitunutta pyykinkuivattautumisvettä vettä porsliiniseen lavoireen ja ajattelee ”tässä minä reippaana valutan tätä vettä, jonka tuo rumpu on pyykistä kuivannut fysiikan avulla. Kylläpä on ihmeellistä, ja olenpa minä ahkera!”

    Harvasta asiasta tulee niin pienellä niin ponteva olo kuin siitä!

    Pyykinkuivausrummun ilo numero B on nukkasihdin puhdistus. Sen semmoisen litteän ”itikkaverkon”, johon kertyy ohuenohut, kierrätyspaperin värinen huopakalvo. Kun sitä ”huopaa” raaputtaa kynnellä, se rutistuu mukavasti kokoon.

    Ensin se ei tunnu lähtevän siitä alusverkosta irti ollenkaan, enempi vain jotenkin pölyää, mutta sitten se alkaa jotenkin rekursiivisesti mennä ryppyyn, niin että kasaan menevä huopakalvo menee enemmän ja enemmän ryttyyn, ja ikään kuin lumiauraa edellä olevaa litteää huopaa kasaan, ja kohta on jo koossa iso, mainio pallo nöyhtää, hyvin hienojakoista.

    Ja kun sen nöyhtäpallon tiputtaa wc-pönttöön (sitä ei saa syödä kerta voi tukehtua) , se näyttää salaperäiseltä ameebalta kun vesi siihen imeytyy.

    Ja kuten kuivausrummun A-ilossa, tässä B-ilossakin tuntee itsensä tarmokkaaksi ja ajattelee, että ”tässä sitä vain puhdistetaan nöyhtää nukkasuodattimesta; kaiken tämän nukan on tuo kuivausrumpu pyykistä irrottanut. Ja olenpa minä sentään reipas ihminen kyllä!”

    Kaksi muuta iloa jotka nyt tulevat mieleen, ovat tarrojen liimaaminen ja se, kun jokin naksahtaa paikalleen.

    Eräs lähisukulainen ansiokkaasti kerran totesi, että ihmiseen näyttää olevan sisäänrakennettuna aivan erityinen kyky nauttia mielihyvän tunteesta, joka syntyy kun liimaa jonkinlaisen tarran johonkin.

    On aivan samantekevää, mikä tarra on kyseessä ja mihin se liimataan, se aiheuttaa merkillisen hyvänmielen tunteen.

    Ja toinen vähän saman oloinen ilo on se, kun näkee, että jossain systeemissä – se voi olla vaikka jonkin audiovisuaalisen laitteen tai kirja- tai vaatehyllyn tai minkä hyvänsä vempeleen joku pieni, usein muovinen osa, joka on jollain lailla luiskahtanut pois paikaltaan.

    Ja kun sen huomaa, ja painaa takaisin, kuuluu palkitseva naksahdus ja sisimmässään tietää, että nyt, vasta nyt osa on niin kuin sen kuuluu olla, ja sitä miettii, että ”tässä minä painalsin muoviosan paikalleen juuri sinne minne se kuuluu, vaikka en ole saanut siihen edes koulutusta, ja ilman minua osa olisi edelleen vaillinaisessa tilassa, eikä tuotteen asianmukainen toiminta ehkä olisi ollut varmaa, koskapa osa ei ollut sillä lailla asentuneena kun sen etevät suunnittelijat ovat tarkoittaneet, mutta minun ansiostani kaikki on nyt juuri niin kuin pitää; olenpa minä reipas ja tarkkasilmäinen heppu kyllä, ja kenties varmistin tuotteen moitteettoman toimivuuden vuosiksi eteenpäin tuolla kelpo naksautuksellani!, josta nyt tunnen ansaittua iloa ja mielihyvää päässäni.” 

    Tämäntapaisista asioista on pienissä iloissa kysymys. Jos teille osuu sovelias hetki miettiä löytämiänne pikku iloja, niin kommentointi on mukava tapa jakaa löytöjänne, jos siltä tuntuu. Olen varma että kaikkia kerrottuja pikku iloja arvostavat muutkin  lajitoverinne kuin meikäläinen.

    Kiitos!

    Kommentoi 15 Lue kommentit


kirjoittajasta

Markus Kajo. Blogi. Ajatusten miljoonalaatikko.

Yleisradion toimittaja Markus Kajo avaa ajatusten miljoonalaatikkonsa. Jos kommentoitte, niin armeliaita olkaa! Mitä auttaa että haukkuu hänet? Ei mitään se auta! (Totta. -Olotilan toimitus)

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä