Texasin portieerin yllätysoluet

Asetelma oli tämä: insinööri Pihkanen, toimitusjohtaja Lempiäinen ja tv:stä tuntematon toimittaja minä olimme vuosien jahkailun jälkeen saaneet aikaiseksi tilata lentoliput Amerikan ihmemaahan. Reitti kiertäisi Las Vegasista Arizonan ja New Mexicon läpi Texasiin.

Ennakko-oletukset olivat selkeät – Amerikassa ja etenkin Texasissa kaikki on isompaa kuin koto-Suomessa. Ähkyltä sen monissa merkityksissään ei voitaisi välttyä eikä sen puoleen ollut tarkoituskaan. Ruoka olisi todennäköisesti rasvaista ja annoskoot reippaat. Närästyslääkettä oli pakattu mukaan säästöpaketeissa.

Matkaseuran paheet olivat tiedossa

Herrat Pihkanen ja Lempiäinen ovat HD-miehiä, siis partaisia ja suoraan sanottuna melko rujonnäköisiä moottoripyöräharrastajia. Heistä paljastui reissun mittaan uusia ja yllättäviäkin piirteitä, mutta sellainen ei toki ollut heidän viehtymyksensä juomahommiin.

Jo Helsinki-Vantaan lentokentältä piti ostaa vodkaa ja pastilleja ns. fisushottien valmistamiseksi. –On kamalaa, jos Vegasin hotellihuoneessa joudutaan olemaan selvin päin ennen kuin ehditään baariin, perusteli Lempiäinen hankintojaan. Juu, juu, eihän vara venettä kaada - eikä vesi ole hyvää kuin veneen alla, sanoi Kekkonenkin.

Vegasissa olisi saanut ilmaisia drinkkejä, jos olisi jaksanut istuskella paikallaan ja tempoa yksikätistä rosvoa. Ei ollut meidän heiniä semmoinen, ennemmin siirryimme paikasta toiseen ja maksoimme itse juomamme. Kaduilla vaelsi kotoisaan tyyliin nuorisoa kaljatölkit kourassaan. Poliisi keräili pahimpia ördääjiä bussiin, jolla sai suoran kyydin putkaan.

Vaikka pari iltaa menikin aika myöhään, ei krapulasta ollut aamuisin tietoakaan. Insinööri Pihkanen selitti ilmiötä sillä, että haikeat aamut johtuvat suurelta osin arjen tuottamasta paineesta ja ahdistuksesta. Matkalla paineita ei ollut eikä siis ahdistusta ja krapulaakaan. Myöntelin ajatuksen olevan kaunis ja aamukaljan väärti.

Fisu puistatti Arizonan tenuja

Jätimme Vegasin ja hankimme vuokra-Jeeppiimme ison kylmälaukun, joka päivittäin täytettiin marketista ostetuilla jääkuutioilla ja juomilla. Nestetasapainon ei sopinut antaa heilahdella liikaa.

Tucsonissa meillä oli fisupullosta vielä pohjat jäljellä ja päätimme tarjota ne ensimmäiselle vastaanottavaisen näköiselle henkilölle. Vastaan tallusti pari paikallista alan miestä, jotka tarttuivat mieluusti testimukiin. Herrat kumosivat drinksut ja väänsivät naamojaan aika pahan näköisesti. -How you guys can handle this…? Sitten jo lätkittiinkin toisiamme olkapäille ja naureskeltiin yhteisille harrastuksille.

Leimallisen ulkonäkönsä vuoksi matkakumppanini saivat koko matkan ajan toverillista huomiota osakseen amerikkalaisilta partanaamoilta. Joka kaupungissa meille tarjottiin paperilapuille raapustettuja osoitteita arveluttavista kapakoista, joissa ei muita turisteja paljon näkynyt.

Kulttuurit kohtasivat kauniisti San Antoniossa

San Antoniossa suunnistimme illan päätteeksi juuri tällaiseen hämäräpaikkaan. Kaljaa ryystävä, synkännäköinen portieeri tarkasti ikämme (sic!) ja viittasi peremmälle. Paikka oli täynnä vähemmän maksukykyisen näköistä porukkaa, pääosin meksikolaista syntyperää olevia kovaäänisiä ryhmiä.

Nuori pariskunta pelasi biljardia kulahtaneella veralla. Kysyin, josko voisimme pelata heidän jälkeensä ja mihin pelimaksu suoritettaisiin. Kaveri naurahti, ettei pöytä maksa mitään ja juuri siksi he siinä pelaavatkin, koska heillä ei ole sentin senttiä. Reiluna miehenä minä kipaisin heille oluset, ja siitä riemastuneena heppu halusi opettaa minulle kulmakunnan mutkikkaat kättelyseremoniat ja kertoa kaiken elämästään.

Päästyäni irrottautumaan ja palloa pussittamaan saapasteli luoksemme tuo tummanpuhuva portieri. Mies ojensi meille talon puolesta Budweiserit ja esitteli itsensä. Hän oli navajo-intiaani ja seissyt ovella jo vuosia, haaveenaan säästää sen verran rahaa, että voisi ostaa koko paikan itselleen. Välillemme kehkeytyi pitkä ja antoisa keskustelu ase- ja anniskelulaeista sekä vähemmistöjen asemasta maissamme. Minä selitin silmät kiiltäen lapsuuteni intiaaniharrastuksesta ja isäni tekemästä tiipii-teltasta, jossa kesäisin paistelin makkaraa tikunnenässä ja vuoleskelin jousipyssyjä. Olimme kuin veljet.

Ilta jatkui vielä pitkään. Yhdellä stetsonpäällä oli syntymäpäivät ja toinen oli lähdössä seuraavana päivänä takaisin Irakiin. Oli iloa ja haikeutta, naurua ja vakavaa keskustelua, suurta yhteenkuuluvaisuutta. Ihan turha luulla, että vastaavaa pääsee kokemaan jossain trendikahvilassa lattea sievästi maistellessa - kaljantinttaus oli se joka meidän kulttuureitamme yhdisti ja ne poken tarjoamat oluet olivat varmasti kerran elämässä –kokemus. Sen verran olen kyseisen ammattikunnan kanssa tekemisissä ollut.
 

Katso kuvat