välipala

  • Pihviä ja lähilomailua

    Perjantaina kello 15.14 nousimme sähköjunaan Helsingin Pasilasta, raiteelta 8. Maisemat ja asemat vaihtuivat. Ilmala, Huopalahti, Valimo… Vaivuin junan tuudittamana uneen. Noin klo 15.25 heräsin junan seisahtuessa pihahtaen Leppävaaran asemalle. Lopultakin olimme perillä. 

    Hotelli sijaitsi sadan metrin päässä asemalta, joten hylkäsimme ajatuksen taksikyydistä, eikä se olisi sopinut ekoilun henkeenkään. Kirjoittauduimme sisään ja purimme huoneessa reppumme. Tilanne ja tunnelma olivat aivan vastaavat kuin hotellissa tuhannen kilometrin päässä kotoa: availimme kaappeja, arvioimme näkymää ikkunasta, raplasimme television kaukosäädintä ja tutkimme minibaaria. Lomatunnelma oli viritetty.

    Suihkun jälkeen tassuttelin kristallikulhon kanssa käytävän pehmeällä kokolattiamatolla jääpala-automaatille, päälläni muhkea kylpytakki ja hotellin tarjoamat kertakäyttöiset hullunhauskat tohvelit. Tämä oli mahtavaa elämää...

    Illallisella alkoi narina. Alkupaloiksi tilaamamme valkosipulikeitto, caesar-salaatti ja kampasimpukat vielä maittoivat. Myös viini oli kelvollista ja palvelukin pelasi.

    Pääruoaksi tilaamamme pihvit sen sijaan muistuttivat jälleen kerran siitä, miksi listan kalleimpia annoksia ei kannata koskaan tilata, ellei jostain syystä tiedä niiden olevan hintansa väärtejä. 

    Olen törmännyt usein tähän kismittävään asiaan ja valitsenkin useimmiten jonkun varman ja mielikuvituksettoman vaihtoehdon, esimerkiksi pitsan tai pastan. Tällaisesta varmistelusta voi saada yliturvallisuushakuisen ihmisen maineen, mutta vielä suurempi riski on saada eteensä annos, josta tulee vain sellainen harmistus, ettei pysty edes puhumaan.

    Noh, yön ja mainion aamiaisen jälkeen oli edessä kotimatka – vaan ei sellainen raskas monen tunnin trippi, jonka jälkeen olotila on monin verroin väsyneempi kuin ennen lomaa. Sanoimme vastaanottotiskin neidille näkemiin ja vartin päässä olimme kotona ruokkimassa kissoja. Ekologinen taakkamme ei tästä lomasta juuri kasvanut, ja viikonloppua riitti vielä muuhunkin puuhasteluun. Vaikka pihvit pettivät, turistileikki kotikulmilla oli ylittänyt odotukset.

    Kommentoi 7 Lue kommentit


  • Pikkujoulut – jokavuotinen riesa

    Kuva: YLE, lähde: BananaStock Ltd

    Sellaisia pikkujouluja ei ole keksittykään, ettei ainakin osa tonttuiluun osallistuneista kärsisi ikävistä jälkitiloista. Pelottaa mennä töihin ja päässä pyörii harhaisia ajatuksia myöhäisillan tapahtumista. Herkempi miettii jo työpaikan vaihtoa viimeisenä keinona. 

    Tämänkaltaiset henkiset tuskat kuuluvat valitettavan väistämättömästi liialliseen glöginjuontiin. Hermot ovat huonossa jamassa aivokemian mentyä hetkeksi sijoiltaan. Lohtua voi hakea tiedosta, että samalla tavalla ne kärsivät muutkin iloisimmalla tuulella olleet.

    Toisin kuin tunne-elämän häiriöitä, fyysisiä oireita voi onneksi ehkäistä etukäteen. Vanha ja hyväksi koettu keino on syödä tanakasti ennen lasin kallistelun aloittamista, sen aikana ja vielä viimeisillä voimillaankin ennen nukkumaanmenoa. Ja runsaasti vettä päälle. Ruoka saa mielellään olla rasvaista ja suolaista, nyt ei pidä miettiä ravintoympyrän lohkojakoa.

    Mutta, mutta… Voitaisiinko tähän merkittävään probleemaan soveltaa uusia konsteja? Olisiko tiede jo tarpeeksi pitkällä vastatakseen krapulaisten huutoon?

     

     Tieteellinen lähestymistapa? 

    Ainakin yksi yritys kirjallisuudesta löytyy: Frederick M. Beyerleinin Drink as Much as You Want And Live Longer – The Intelligent Person’s Guide to Healthy Drinking, suomeksi siis kutakuinkin “Ryyppää niin paljon kuin lystäät ja elä pidempään – fiksun ihmisen opas terveelliseen juopotteluun.” 

    Ravintotutkija Beyerleinin teesien mukaan alkoholi ei ole pahasta, jos sen kanssa osaa toimia oikein. Moderni ja tiedostava ihminen kykenee hänen mielestään välttämään krapulan ja vielä vakavammat seuraukset oikeanlaisella ravinnolla antioksidantteineen ja rasvahappoineen. 

    Tutkijamme esittelee oppejaan erilaisilla taulukoilla, joihin on listattu tarkkaan suositeltavat ja vältettävät ruoka-aineet ja niiden vaikutukset kehon kemiaan yhdessä alkoholin kanssa. 

    Beyerleinin suositukset painottavat yleisestikin terveelliseksi ja kevyiksi tiedettyjen raaka-aineiden käyttöä. Melko hämmentäviä ovat kuitenkin väitteet, että alkoholia kannattaa juoda aina tyhjään vatsaan ja ettei jatkuvakaan kippailu ole haitaksi, kunhan vain noudattaa hänen ohjeitaan ja juomataulukoitaan. Beyerlein myös esittelee useita esimerkkitapauksia, joissa hänen neuvonsa ovat pelastaneet ihmisiä sortumasta lopullisesti ojaan tenttupullo kainalossa. 

    Uskokoon ken tahtoo. Alkuinnostuksen jälkeen minä päätin hylätä teoksen opit hauskoina mutta liian alkoholimyönteisinä ja jopa vaarallisina. Positiivista kirjassa on joka tapauksessa kuitenkin se, että se herättää ajatuksia ihan ”normaalinkin” alkoholinkäytön terveysvaikutuksista. Kohta on meidänkin työpaikallamme taas pikkujoulut, ja jotenkin niistä olisi hengissä selvittävä.

    Katso myös nämä:

    Pikkujouluperinne elää ja kehittyy (YLE Uutiset)

    Ravintolaväen pikkujoulut 1967 (Elävä arkisto)

    Reinikaisen työkaveri krapulassa (Elävä arkisto)

    Alkoholi ihmisruumiissa (Elävä arkisto)

    Valistusfilmi Kunnian kukko (Elävä arkisto)

    Pienet aivot ja alkoholi liittyvät toisiinsa (YLE Uutiset)

    Halpa viina lisäsi suomalaisten kuolemia (YLE Uutiset)

     

    Kommentoi 2 Lue kommentit


  • Setä Samulin sapuskoissa

    Las Vegasin motellin halpisaamiainen tarjoiltiin klo 23 - 05. Kuva: Mika Marttinen

    Minulla on sellainen päähänpinttymä, että tietyissä maissa pitää matkan aikana ainakin kerran syödä määrättyjä ruokia. Esimerkiksi Italiassa on saatava pitsaa, Tanskassa smörrebrödejä ja Kreikassa fetasalaattia. Toisaalta esimerkiksi Ruotsissa on ihan sama mitä syö, ja joissakin maissa syömistä kannattaa vältellä viimeiseen asti.

    Amerikkaan lähtiessä suurimmat odotukset asetin hampurilaisille, pihveille sekä grillikyljelle ja -kanalle. Oltaisiin siis meikäläiselle mieluisalla maaperällä (in my comfort zone, sanoisi Anthony Bourdain), ja kerrankin annoskoot olisivat varmasti riittävät.

    Jo matkan alkupäivinä kävi ilmi, että hampurilaiset tulisivat näyttelemään ennakoitua suurempaa roolia muonituksessa. Suurten pikaruokaketjujen pisteitä oli kaikkialla, niihin oli helppo poiketa myös autolla ja koko palvelu oli omalla tavallaan hintansa väärtiä, toisin kuin Suomessa, missä ylihinnoiteltuja hampurilaisia saa odotella raivostuttavan kauan.

    About Breakfast

    Koska motelleissamme ei ollut aamiaistarjoilua, oli juuri hamppari useaan otteeseen päivän ensimmäinen ateria, ja siihen se soveltuukin yllättävän mukavasti. Ottakaa ensi kerralla hampurilaisen kanssa kahvia kokiksen sijaan! Muutamaan otteeseen poikkesimme muna-pekoni-paahtoleipä-aamiaisella elokuvista tutuissa, looshein sisustetuissa dinereissa, joiden tarjoilijat juoksivat alvariinsa täyttämässä kahvikuppejamme – samaan hintaan tietenkin.

    Pihvi on asia

    Texasissa oli aika saada kunnon pihviä. Testaamamme entrecote- ja T-luupihvit olivat mureita ja riittävän kokoisia, mutta eivät mitään järisyttäviä kokemuksia. Suurin ero suomalaisiin pihvipaikkoihin oli edullisemmissa hinnoissa ja heikommissa lisukkeissa. Pihvinsyönnin nautintoa himmensi New Mexicossa näkemämme ja haistamamme, valtatien molemmin puolin silmänkantamattomiin ulottuvat karja-aitaukset, jotka toivat väistämättä mieleen keskitysleirit.

    Ribsejä Vegasissa

    Tyyreimmän aterian nautimme eräässä suureellisessa Las Vegasin kasinossa. Noin kilon painoiset grillikylkirivit, ranskalaiset perunat ja kaalisalaattia + kaksi pientä olutta per äijä = 117 dollaria = 90 euroa, eli 30 euroa nuppia kohden. Ei kovin paha hinta tuokaan. Jälleen kerran mukiinmenevää murkinaa, mutta parempaa saa vaikkapa itse laittamalla. Kaupan päälle sai naama rasvassa tuijotella vähäpukeisia tankotanssijattaria.

    Dallasin Jenny

    Dallas on tylsä kaupunki. Erittäin tylsä. Sen keskusta on kuin Itä-Pasilan isoveli. Nähtävyys on Elm Streetin asfalttiin maalattu rasti kohdassa, jossa presidentti John F. Kennedy sai kuolettavan osuman päähänsä. Dallasissa saimme kuitenkin maistaa todellista amerikkalaista palvelukulttuuria. Paikka on western-tyylisen ravintolan terassi ja tarjoilijamme on herttaisen pöhköltä vaikuttava nuori nainen.

    -Hi guys! I’m Jenny. What can I get you? -Three beers, please. -Okay.
    (2 min.)
    -Here we go. Do you want anything else? –No thanks, this is just fine.
    (3 min.)
    -Is everything all right? –Everything is brilliant, thank you.
    (2 min.)
    -Would you guys like to order something more? –Not right now, thanks for asking, Jenny.
    (1 min.)
    -Is everything OK, guys? –Listen, Jenny. We will sure tell you, if we need something. –OK, just let me know…

    Joku raja se on palvelualttiudessakin oltava. Meidän aikamme terassille kului lähinnä siihen, että valmistauduimme Jennyn seuraavaan hyökkäykseen. Suomeen palattuamme jäimme silti kollektiivisesti ikävöimään Jennyn asennetta.

    Kaiken kaikkiaan tällä matkalla näkemämme Amerikan ruokalistat eivät paljonkaan poikenneet suomalaisravintoloiden tarjonnasta, niin ovat suosikkiruoat levinneet ympäri maailman. Juustoa ja pekonia oli tosin tarjolla erikoislisukkeeksi jokaiseen annokseen, ja vaikka niitä ei olisi erikseen tilannutkaan, löytyi cheddar-raastetta ja pekoninmuruja piilotettuna miltei kaikesta ruoasta. Eivät ne ihmiset silti olleet sen paksumpia kuin Suomessakaan.

    Näillä eväillä meni Marttinen:

    paistettua okraa & kanaa, kanaa satay-kastikkeessa & riisiä, paneerattuja kanansiipiä, grillattuja kanansiipiä sellaisenaan, grillattuja kanansiipiä & varsiselleriä, kilo grillikylkeä lisukkeineen, lihapullia, papuja ja perunamuusia, 3 x kanasalaattia, kiinalaisen ravintolan buffetti, 2 x sushia, pitsa hotelliinkuljetettuna, 3 x munia, pekonia ja paahtoleipää, kanapastaa, spagettia ja lihapullia, T-luupihvi lisukkeineen, entrecote lisukkeineen, New York Steak lisukkeineen, chilipataa, 2 x täytettyä patonkia, Philly Melt –sandwiche, pieni pussi perunalastuja, pieni pussi juustonaksuja, annos täytettyjä rieskarullia, beef jerkyä eli kuivalihaa ja noin 15 hampurilaista. Finnairin lennoilla Atlantin yli: jauhelihapihvejä, lihapullapastaa, lämmin panini ja aamiainen. Lennoilla New York – Las Vegas ja Dallas – New York: yhteensä 2 mikropussia maapähkinöitä.

    Kommentoi 1 Lue kommentit


  • Sushia!

    Kuva: YLE, lähde: BananaStock Ltd.

    Kiinnostusta sushin syöntiin tiedusteltiin YLEn henkilökunnalta vuoden alussa. Liki 40 prosenttia yhtiön intranetissä kyselyyn vastanneista kertoi aikovansa syödä sushia aina, kun sitä on tarjolla. Reilut 17 prosenttia ilmoitti, ettei raaka kala kuulu heidän ruokavalioonsa, ja loput vastaukset olivat siltä väliltä. Tässä yhteydessä on mainittava, että toki sushista on olemassa myös kalattomia variaatioita.

    Sushin tulo Suomeen on ollut hidasta ottaen huomioon sen, että maassamme on vuosisatojen ajan syöty ”lähes raakaa” eli suolattua kalaa eri muodoissaan. Viime vuosina yhä useampi tuttavani on kuitenkin maininnut sushin yhdeksi suosikkiruoistaan ja lähes yhtä moni on myös opetellut laittamaan sitä kotonaan.

    Sushi-aterian kattaus koostuu yleensä kauniista japanilaistyylisistä astioista ja kokemus on siksi esteettisestikin sata kertaa miellyttävämpi kuin vaikkapa kebabin kanssa sottaaminen. Erityisen tervetullut ilmiö on siksi, että se voi osaltaan kohentaa suomalaisten veriarvoja - kala ja sen hyvät rasvat on niin monessa tutkimuksessa hyväksi havaittu.

    Kyllä minulle myös grillikana, jauhelihapihvit ja makkarakastike maistuvat edelleen, mutta sushi arkilounaana on niin loistava keksintö, että sitä sopisi harkita muillakin työpaikoilla. Harkitsen tätä kirjoittaessani, jotta uskaltaisinko lopulta kokeilla myös lähimarketin valmiiksi pakattua (ei pakastettua) sushiateriaa illalliseksi. Saisi maistaa samalla sakeakin lasillisen, sillä tipaton tammikuu oli ja meni. 

    Seuraavaksi muotiruoaksi minä veikkaisin cevicheä, joka on yleensä sitruunan tai limen mehussa muutaman tunnin ajan marinoitua kalaa lisukkeineen. Kannattaa kokeilla vaikka kotona, reseptejä löytyy netistä!

    Linkkejä:

    Työpaikkaruokailua vuonnna 1975 (Elävä arkisto)

    Kalan rasva saattaa pidentää ikää ja suojata dementialta (YLE Uutiset)

    Radio Keski-Pohjanmaan sushiseseptit

    Puutarhassa tuoksuu ruoka -ohjelman sushireseptit

    Kalastajat elävät muita suomalaisia pitempään (YLE Uutiset)

    Tunnetko maailman ruokapöydät? -visa Aivonarikassa

    Satakunnan radion japanilaisia reseptejä

    Strömsön sushireseptit (på svenska)

     

    Kommentoi 0


  • Texasin portieerin yllätysoluet

    Maisemat olivat kuin lännenleffassa, Kuva: Mika Marttinen

    Asetelma oli tämä: insinööri Pihkanen, toimitusjohtaja Lempiäinen ja tv:stä tuntematon toimittaja minä olimme vuosien jahkailun jälkeen saaneet aikaiseksi tilata lentoliput Amerikan ihmemaahan. Reitti kiertäisi Las Vegasista Arizonan ja New Mexicon läpi Texasiin.

    Ennakko-oletukset olivat selkeät – Amerikassa ja etenkin Texasissa kaikki on isompaa kuin koto-Suomessa. Ähkyltä sen monissa merkityksissään ei voitaisi välttyä eikä sen puoleen ollut tarkoituskaan. Ruoka olisi todennäköisesti rasvaista ja annoskoot reippaat. Närästyslääkettä oli pakattu mukaan säästöpaketeissa.

    Matkaseuran paheet olivat tiedossa

    Herrat Pihkanen ja Lempiäinen ovat HD-miehiä, siis partaisia ja suoraan sanottuna melko rujonnäköisiä moottoripyöräharrastajia. Heistä paljastui reissun mittaan uusia ja yllättäviäkin piirteitä, mutta sellainen ei toki ollut heidän viehtymyksensä juomahommiin.

    Jo Helsinki-Vantaan lentokentältä piti ostaa vodkaa ja pastilleja ns. fisushottien valmistamiseksi. –On kamalaa, jos Vegasin hotellihuoneessa joudutaan olemaan selvin päin ennen kuin ehditään baariin, perusteli Lempiäinen hankintojaan. Juu, juu, eihän vara venettä kaada - eikä vesi ole hyvää kuin veneen alla, sanoi Kekkonenkin.

    Vegasissa olisi saanut ilmaisia drinkkejä, jos olisi jaksanut istuskella paikallaan ja tempoa yksikätistä rosvoa. Ei ollut meidän heiniä semmoinen, ennemmin siirryimme paikasta toiseen ja maksoimme itse juomamme. Kaduilla vaelsi kotoisaan tyyliin nuorisoa kaljatölkit kourassaan. Poliisi keräili pahimpia ördääjiä bussiin, jolla sai suoran kyydin putkaan.

    Vaikka pari iltaa menikin aika myöhään, ei krapulasta ollut aamuisin tietoakaan. Insinööri Pihkanen selitti ilmiötä sillä, että haikeat aamut johtuvat suurelta osin arjen tuottamasta paineesta ja ahdistuksesta. Matkalla paineita ei ollut eikä siis ahdistusta ja krapulaakaan. Myöntelin ajatuksen olevan kaunis ja aamukaljan väärti.

    Fisu puistatti Arizonan tenuja

    Jätimme Vegasin ja hankimme vuokra-Jeeppiimme ison kylmälaukun, joka päivittäin täytettiin marketista ostetuilla jääkuutioilla ja juomilla. Nestetasapainon ei sopinut antaa heilahdella liikaa.

    Tucsonissa meillä oli fisupullosta vielä pohjat jäljellä ja päätimme tarjota ne ensimmäiselle vastaanottavaisen näköiselle henkilölle. Vastaan tallusti pari paikallista alan miestä, jotka tarttuivat mieluusti testimukiin. Herrat kumosivat drinksut ja väänsivät naamojaan aika pahan näköisesti. -How you guys can handle this…? Sitten jo lätkittiinkin toisiamme olkapäille ja naureskeltiin yhteisille harrastuksille.

    Leimallisen ulkonäkönsä vuoksi matkakumppanini saivat koko matkan ajan toverillista huomiota osakseen amerikkalaisilta partanaamoilta. Joka kaupungissa meille tarjottiin paperilapuille raapustettuja osoitteita arveluttavista kapakoista, joissa ei muita turisteja paljon näkynyt.

    Kulttuurit kohtasivat kauniisti San Antoniossa

    San Antoniossa suunnistimme illan päätteeksi juuri tällaiseen hämäräpaikkaan. Kaljaa ryystävä, synkännäköinen portieeri tarkasti ikämme (sic!) ja viittasi peremmälle. Paikka oli täynnä vähemmän maksukykyisen näköistä porukkaa, pääosin meksikolaista syntyperää olevia kovaäänisiä ryhmiä.

    Nuori pariskunta pelasi biljardia kulahtaneella veralla. Kysyin, josko voisimme pelata heidän jälkeensä ja mihin pelimaksu suoritettaisiin. Kaveri naurahti, ettei pöytä maksa mitään ja juuri siksi he siinä pelaavatkin, koska heillä ei ole sentin senttiä. Reiluna miehenä minä kipaisin heille oluset, ja siitä riemastuneena heppu halusi opettaa minulle kulmakunnan mutkikkaat kättelyseremoniat ja kertoa kaiken elämästään.

    Päästyäni irrottautumaan ja palloa pussittamaan saapasteli luoksemme tuo tummanpuhuva portieri. Mies ojensi meille talon puolesta Budweiserit ja esitteli itsensä. Hän oli navajo-intiaani ja seissyt ovella jo vuosia, haaveenaan säästää sen verran rahaa, että voisi ostaa koko paikan itselleen. Välillemme kehkeytyi pitkä ja antoisa keskustelu ase- ja anniskelulaeista sekä vähemmistöjen asemasta maissamme. Minä selitin silmät kiiltäen lapsuuteni intiaaniharrastuksesta ja isäni tekemästä tiipii-teltasta, jossa kesäisin paistelin makkaraa tikunnenässä ja vuoleskelin jousipyssyjä. Olimme kuin veljet.

    Ilta jatkui vielä pitkään. Yhdellä stetsonpäällä oli syntymäpäivät ja toinen oli lähdössä seuraavana päivänä takaisin Irakiin. Oli iloa ja haikeutta, naurua ja vakavaa keskustelua, suurta yhteenkuuluvaisuutta. Ihan turha luulla, että vastaavaa pääsee kokemaan jossain trendikahvilassa lattea sievästi maistellessa - kaljantinttaus oli se joka meidän kulttuureitamme yhdisti ja ne poken tarjoamat oluet olivat varmasti kerran elämässä –kokemus. Sen verran olen kyseisen ammattikunnan kanssa tekemisissä ollut.
     

    Kommentoi 2 Lue kommentit


kirjoittajasta

Välipala

Tunneasiaa ruoasta ja juomasta, tottumuksista ja sattumuksista sekä suun nautintojen seurauksista. Mikan Välipala on blogisarja vuosilta 2008-2009.

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä