Vauva tuli, ystävyys meni?

– Sinkkuunnuin itse samaan aikaan, kun ystäväpiirissä alkoi hää- ja vauvabuumi. Yhtäkkiä minä olin se, joka ei enää sopinutkaan kuvioon. Aina puhutaan siitä, että itsekeskeiset sinkut eivät ymmärrä perheellisten elämää, mutta eikö sen ymmärryksen pitäisi olla molemminpuolista? Ymmärrän hyvin, että äideillä ja iseillä muuttuu arki, mutta saahan kai lapseton edelleen nauttia asioista, joita tehdään ilman lapsia?

Kolmikymppisellä Anulla on kokemusta siitä, kuinka ystävät voivat muuttua lapsen saadessaan. Kaikissa muutos ei ole viehättävä. Anu oli  innoissaan mukana ystäviensä odotusajassa ja alkuvaiheen vauvaelämässä, mutta sitten kaikki muuttui ja hänelle alkoi sadella elämänohjeita ja alentuvia kommentteja.

– Monesta ennen niin sympaattiset ystävästäni tuli vain mamma isolla ämmällä. Heidän maailmaansa ei mahdu muuta, ja he luulevat muutamassa kuukaudessa kypsyneensä kaiken elämänkirjon asiantuntijoiksi. Etenkin jos kyseessä on jokin lastenkasvatukseen tai elämänvalintoihin liittyvä asia, minun on turha edes avata suutani. Mutta pelkästään se, että saa pukattua tähän maailmaan lapsen, ei tee kenestäkään hyvää vanhempaa, hyvää kasvattajaa saati erehtymättömän viisasta ihmistä. Kyllä ne taidot mitataan vasta ajan kanssa ja ihan eri mittapuulla.

Vanhemman ja lapsen symbioosivaihe saattaa olla hankala ympäristölle ja ystävyyssuhteille: äidiltä ja isältä ei heru ympäristölle mitään huomiota. Hetken aikaa maailma pyörii vain vastasyntyneen navan ympärillä. Anu antaa ystävilleen ymmärrystä tässä vaiheessa.

– Tottakai uusi tulokas on ihmeellinen ja pääosassa elämässä! Ja elämänmuutos kiehtoo minuakin, kun seuraan sitä heidän kauttaan. Pystyn nykyään myös käymään ihan vakuuttavaa keskustelua synnytystavoista, vaippojen valinnasta ja kiinteän ruuan sormiruokintatekniikoista. Mutta jossain vaiheessa vanhempien täytyy herätä ja huomata myös muut ihmiset ympärillä. Haluan, että minultakin joskus kysytään mitä kuuluu.

Anun mielestä raja ystävyyden ja hyväksikäytön, oikeutetun avunpyydön ja itsekkyyden välillä on joskus ohut. Omassa tuttavapiirissään hän on törmännyt nuoriin äiteihin, joiden mielestä jokaisella heidän ympärillään olevalla ihmisellä on velvollisuus palvella ja auttaa heitä ajasta tai paikasta välittämättä.

– Eräällä tuttavallani oli tapana soittaa ystävilleen keskellä yötä, juoksuttaa ihmisiä omilla asioillaan ja syyllistää heitä, jos he eivät tyhmyyksissään tarjoutuneet itse lapsenvahdeiksi tarpeeksi usein. Koko maailma pyöri hänen ympärillään. Ja taitaa pyöriä yhä, mutta ystäviä hänellä on nykyään paljon vähemmän.

Puhumisen taito ja vaiva

Yhden ystävän kanssa Anun välit kiristyivät lähes poikki.

– Ystävä otti henkilökohtaisena loukkauksena jokaisen ilon hetkeni tai onnistumisen työelämässä. Olin kuulemma omahyväinen, työkeskeinen huithapeli, joka ei ymmärtänyt elämän oikeita arvoja. Lopulta sain kuulla vihanpurkauksia jopa kirjoittamistani Facebook-statuksista, joissa jaoin hyvää tuultani. En voinut ymmärtää sitä alkuunkaan, meillähän oli tapana istua öitä keittiön pöydän ääressä filosoimassa, ja hänen jos kenen olisi pitänyt tuntea minut paremmin.

Välit olivat lähes poikki puoli vuotta, kunnes Anu nosti kissan pöydälle ja pakotti ystävänsä puhumaan.

– Tajusin vasta silloin, että hän olikin itse masentunut. Ystäväni hukutti kaikki kotiäitiyttä koskevat kielteiset tunteensa täydelliseen ja kaikkivoipaiseen äitiyteen eikä siihen elämään istunut ystävä, joka eli arkea, johon kuului muutakin kuin pyykkikestit ja keskeneräiset unet. Hän tunsi itsensä petetyksi ja hylätyksi, kun maailma ja ystävät ympärillä jatkoivat kulkuaan ilman häntä. Ehkä minun olisi myös pitänyt huomata nuo merkit hänessä aikaisemmin.

Joidenkin ystävien kanssa vauva on kuitenkin lujittanut ystävyyttä ensikuukausista lähtien. Anun ystävättären hoitovapaa ja Anun epäsäännölliset työajat sopivat yhteen, ja lapsen synnyttyä ystävyyssuhteessa alkoi uusi aika.

– Joskus tuntuu, että olemme tutustuneet oikeastaan toisiimme kunnolla vasta, kun hän sai lapsen. Sitä ennen hötkyilimme enemmän, nyt olemme läsnä. Tottakai lapsi myös muutti rutiineita, nykyään tapaamme useimmmiten päivisin kahvilla tai lenkillä, mutta vasta lapsen myötä meillä molemmilla alkoi olla todella aikaa toisillemme.

"Joillekin en ole persoona, vaan vain isä"

Monen vuoden yritys palkittiin, kun Oskari, 33 v, sai vaimonsa kanssa kaksoset kaksi vuotta sitten. Onni oli täydellinen, kunnes pariskunta huomasi jääneensä uuteen elämäntilanteeseen yksin. Molempien sosiaalinen verkosto supistui ensin käytännön pakosta, sen jälkeen se kuihtui kokonaan. Ystävien katoaminen oli Oskarille kova isku.

– Suurin mullistus oli sosiaalisen elämän täydellinen katoaminen. Sen jälkeen kun tyttäreni syntyivät, emme ole tavanneet enää ketään: alkuun sen vuoksi, ettemme päässeet liikkeelle heidän kanssaan, koska kaksoset söivät kahden tunnin välein ja asumme melko kaukana. Nyt syynä on se, ettei hyviä ystäviä oikein enää ole.

Kun Oskarista tuli isä, osa ystävistä alkoi vierastaa häntä.

– Ystävilläni ei ole lapsia, ja heillä on eri kiinnostuksenkohteet. He käyvät iltaisin ulkona ja syömässä. Kerran yritin mennä mukaan, mutta rauhallista aikaa kesti ehkä viisi minuuttia, sillä tyttäreni viilettivät pitkin poikin ravintolaa.

Oskari myöntää itsekin, ettei hän ole parasta ruokailu- tai jutteluseuraa, sillä kaksosten isällä on aina 70 % tarkkaavaisuudesta kiinnitettynä kahteen punapäiseen villikkoonsa. Ystävien välinpitämätön käytös kuitenkin loukkaa: Oskari ei ole pelkkä isä, vaan myös se sama mies ja ystävä, jonka kanssa he opiskelivat, juhlivat ja jakoivat tarinansa.

– En voi kertoa heille lasteni kasvamisesta tai iloita yhdessä siitä, että ”Hei, nyt ne oppivat kävelemään! Nyt ne jo puhuvat!”.

Vain yksi ystävä hyväksyi Oskarin ja muuttuneet arkirutiinit muitta mutkitta, muiden kanssa välit ovat viilentyneet. Parhaan ystävän kanssa kaksosten syntymä aiheutti todellisen kriisin.

– Paras ystäväni sai kuulla lasteni syntymän aikoihin, ettei hän saa koskaan vaimonsa kanssa omia lapsia. Emme vieläkään tapaa koko perheen voimin, sillä se on edelleen heille tiukka paikka.

Nyt Oskari on vaimonsa kanssa päättänyt alkaa aktiivisesti etsiä uusia, lapsellisia ystäviä.

– Välillä on pakko päästä ulos tuulettumaan aikuisessa seurassa. Leikkipuistossa seurustelulle ei jää juurikaan aikaa, kun toinen juoksee toisen perässä ja toinen toisen, mutta viimeistään, kun lapset aloittavat tarhan ja koulun, löydämme varmasti  perheitä, jotka asuvat lähellä ja viihtyvät lapsien seurassa, Oskari suunnittelee.

Pettymyksestä huolimatta Oskari katsoo luottavaisesti tulevaisuuteen.

– Elämän tärkeimmät ihmiset, vaimoni ja lapseni, ovat vierelläni. Se on tärkeintä. Mutta nämä kaksi vuotta ovat opettaneet ystävyydestä paljon. Nyt osaan arvostaa tosiystäviä, ja uudet kaverit tulevat sitten aikanaan. Ehkä osaan ensi kerralla valita vähän paremmin, Oskari kiteyttää.

Jutussa haastateltavan Anu nimi on muutettu.