42. katu (7)

Kino Klassikko omistaa seuraavat neljä viikkoa legendaarisen tanssisuunnittelija Busby Berkeleyn (1895-1976) parhaille musikaaleille. Sarjan aloittaa hänen läpimurtotyönsä 42. katu (42nd Street, USA 1932), jonka ohjasi Lloyd Bacon. Se on loistava esimerkki paitsi Berkeleyn tyylistä, myös siitä reippaan pikkutuhmasta suunnasta, johon Hollywood oli menossa vain pari vuotta ennen itsesensuurin tiukentumista. Mainittakoon vaikka Ginger Rogersin roolihahmo Anytime Annie, joka on sanonut vain kerran ei, kun kukaan ei ollut vonkaamassa.

42. katu muistetaan kuitenkin Busby Berkeleyn ensimmäisenä menestysmusikaalina. Berkeley loi siinä aivan oman tyylinsä, jota kukaan ei ole sittemmin pystynyt täysin jäljittelemään. Hänen erityisenä tavaramerkkinään oli muodostaa tanssijoista geometrisiä, liikkuvia muodostelmia ja kuvioita, ja kuvata niitä sitten esimerkiksi suoraan ylhäältä.

42. katu loi myös kaavan kokonaiselle sarjalle Warner Brothersin menestysmusikaaleja. Niissä oli samankaltainen juoni musikaalin tekemisestä, loppuhuipentumana tukku Berkeleyn häikäiseviä tanssijaksoja, kepeää romanttista pyörittelyä ja joukko pirteitä vakiotähtiä, kuten Dick Powell, Ginger Rogers, Ruby Keeler ja Joan Blondell.

42. kadun perusjuoni kertoo uuden Broadway-show’n tekemisestä. Sopimuksia solmitaan, avustajia palkataan ja esityksiä harjoitellaan aamusta iltaan. Suuri ohjaaja Julian Marsh (Warner Baxter) yrittää vielä kerran luoda hittinäytelmän mutta joutuu kamppailemaan rahoittajien samoin kuin päätähtien kanssa. Myös nuori kuorotyttö Peggy saa tilaisuuden näyttää kykynsä kun tähti murtaa nilkkansa (myös oikeassa elämässä Peggyä esittävä Ruby Keeler syrjäytti tässä ensimmäisessä filmiroolissaan mykkätähden Bebe Danielsin).

Kaikki huipentuu Berkeleyn vetäviin, pikkutuhmasti eroottisiin numeroihin. Niissä elokuva ironisesti irtautuu musiikkiteatterin perinteestä, sillä vaikka ne ovat olevinaan Broadway-esityksiä, niitä olisi itse asiassa mahdoton toteuttaa teatterissa.