Äl' yli päästä perhanaa (7)

Suomen – ja koko Euroopan – elokuvateollisuus muuttui radikaalisti 1960-luvulla. Uusi aalto toi uudet, nuorekkaat ihanteet, uudet tuotantotavat ja kerrontakeinot. Suomessa samaa kehitystä nopeuttivat vielä näyttelijälakko ja television yleistyminen 1960-luvun alussa. Matti Kassilan kaltaiset studioelokuvien ammattilaiset olivat yhtäkkiä uusien haasteiden edessä.

Kassilan repäisy vanhasta oli mustavalkoinen irtonainen komedia Äl’ yli päästä perhanaa (1968), joka kommentoi elokuvabisnestä niin juonellisesti kuin kerronnallisestikin. Siinä elokuvatuottaja Mattila on kutsunut luokseen radikaalia sakkia ideoimaan uudenlaista, nuorta leffaa. Illanviettoon osallistuvat säveltäjä, kirjailija ja ohjaaja (pari jälkimmäistä puolisoineen) ja ideoidessa kaatuu paljon juomaa ja vähän pikkuporvarillisuuttakin.

Kassilan ja Kari Kyrönsepän käsikirjoittama elokuva irvailee radikalismille, isänmaallisuudelle, erilaisille historiankäsityksille, elokuvailmaisulle ja televisiolle. Tuottaja haluaisi tehdä itsenäisyysjuhlavuoden elokuvan ja modernisoinnin lähtökohdaksi valitaankin Runebergin isänmaallinen Sandels-runo. Radikaali sakki ryhtyy ideoimaan, ja juopuvan porukan käsikirjoituspätkät nähdään irrallisina elokuvajaksoina tarinan keskellä. Kuvitellut parodiajaksot kertovat Suomen sodasta, sisällissodasta, pirtusalakuljetuksesta ja tulevaisuuden tv-vaaleista.

Tyylillisesti fiktiivisissä leffapätkissä liikutaan epookkielokuvasta mykkäfilmin ja realismin kautta suoraan televisiokuvaan – joka on tietysti huonolaatuisin. Pentti Siimeksen esittämä kirjailija Ojala kiteyttää monien aikalaisten kulttuuri-ihmisten ajatukset: ”Televisio on kyl paska laitos, ei sinne voi kirjoittaa mitään, ne tärvelee kaikki hyvätkin tekstit. Ja aina samat neutraalit naamat.”

Mutta kaikesta televisiokritiikistä huolimatta Kassilan tv-parodia on toteutukseltaan elokuvan hauskin.