Neljä naurettavaa naapuria

Teeman Kino Klassikon komedioiden kesäsarja on edennyt äänielokuvan pariin ja Marx-veljeksiin, jotka olivat äänielokuvan ensimmäinen ja monien mielestä merkittävin, varmasti ainakin meluisin koomikkoryhmä. Kun Charles Chaplinin ja Buster Keatonin mykkäkomedia oli perustunut kuvallisiin vitseihin ja pantomiimiin, toivat anarkistiset Marx-veljekset elokuvaan puhtaan verbaalista komediaa.

Veljesten hauskin, hävyttömin ja mielikuvituksellisin komedia oli Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup, 1933), joka on myös rakenteeltaan heidän hallituimpia komedioitaan. Sen ohjasi erinomainen komediantekijä Leo McCarey, joka osasi rytmittää marxilaisen anarkismin ja tauotta sinkoilevat vitsit tavallista hiotumpaan elokuvailmaisuun.

Neljä naurettavaa naapuria sijoittuu pieneen Freedonian valtioon, jonka presidentiksi Groucho valitaan maan rikkaimman naisen (”viides Marx-veljes” Margaret Dumont) toimesta. Chico ja Harpo esittävät vakoojia, jotka vaihtavat puolta jatkuvasti – maa nimittäin joutuu sotaan, kun joku haukkuu Grouchoa nousukkaaksi. Jossain taustalla häärii neljäs veli Zeppo tekemättä juuri mitään – hänelle tämä elokuva jäikin viimeiseksi.

Elokuva sisältää tukun Marxien klassisimpia kohtauksia, kuten Harpon ja Grouchon peilijakson sekä limonadikauppiaan kiusaamiskohtaukset. Vaikka elokuvaa nykyään pidetään Marxien parhaana, Neljä naurettavaa naapuria ei kuitenkaan menestynyt 1930-luvulla, jolloin sodan ja fasismin pelko tuntui ehkä liian todelliselta, jotta niille olisi voinut nauraa. Itse asiassa, elokuva menestyi niin huonosti että veljesten oli vaihdettava studiota MGM:lle, missä he palasivat yleisösuosikeiksi hieman siistitymmässä muodossa.