Jos äänestettäisiin latteinta keskustelunaloitusta, "ei jaksa sataa" olisi todennäköisesti kolmen kärjessä. Ja otaksuttavasti kärkeen sijoittuisi muutama muukin säätilaa koskeva fraasi. Säästä puhumisella on kaiken kaikkiaan maine hahtuvankevyenä puheenaiheena. Säästä puhuminen on turhanpäiväisen jonninjoutavuuden synonyymi, ja siihen suhtaudutaan usein hiukan halveksuvasti.
Atlanttisen meri-ilmaston ja siperiaanisen mannerilmaston välimaastossa asuvat suomalaiset eivät ole ainoa kansa, joka on kiinnostunut säästä puhumisesta. Skotlantilaiset väittävät, että heillä säätila saattaa vaihtua päivän aikana kolme-neljäkin kertaa, joten siellä säästä todellakin riittää puhuttavaa. Täällä meillä Atlantin matalapaineiden hautausmaalla, säät eivät ehkä vaihtele päivittäin yhtä taajaan, mutta vuodenaikojen kierrossa vielä enemmän.
Toisaalta keskustelu ilmastonmuutoksesta on tuonut säätilan vakavankin ajankohtaiskeskustelun keskiöön. Säästä on alkanut ilmestyä myös yhä enemmän kirjoja. Televisiosta tutun säätieteilijän Seija Paasosen vuosituhannen alussa ilmestynyt Sää on alan perusteos, Tähtitieteellinen yhdistys URSA:n Ukkosta ilmassa pohtii ukonilmojen olemusta ja brittiläisen Gavin Pretor-Pinneyn parin vuoden takainen Pilvibongarin opas tuo aivan uutta ulottuvuutta sääilmiöiden harrastamiseen. Ja sääkirjallisuuden best seller vuodesta toiseen on tietenkin sääpäiväkirja, johon omistaja itse täyttää säätilan yksityiskohdat.
Niin, muita itse täytettäviä kirjoja ovat ystäväkirjat, vauvakirjat ja vieraskirjat. Kaikki keskittyvät ihmisen elämän tärkeimpiin tapahtumiin. Voisiko tästä päätellä, että sää ei olekaan aivan jonninjoutava aihe?
Kysytäänpä, mitä mieltä suomalaisen sääkirjallisuuden merkkiteoksen, Sääkirjan kirjoittaja Matti Mäkelä on säästä keskustelusta, sen historiasta ja syvimmästä olemuksesta.
– – –
aristolteles(at)yle.fi
