Oliko Homeros oikea 2700 vuotta sitten elänyt henkilö vai ei, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Homeros jatkaa kuitenkin seikkailujaan modernissa maailmassa: onhan Simpsoneiden, tuon legendaarisen piirrossarjan perheen isän ja keskeisen päähenkilön etunimi Homer, joka on englantia ja tarkoittaa samaa kuin Homeros.

Kaljaanmenevän isäukko Homerin ja Homeroksen rinnastaminen herättää kiinnostavia ajatuksia. Homeroksen eepoksethan olivat esikuvana kansallisaatteen virittämille eurooppalaisille heidän etsiessään omia juuriaan. Yhdysvaltalaisten juuret ovat lyhyet, joten he luovat omat mytologiset soppansa populaarikulttuurin voimin. Pinnallista, sanomme me eurooppalaiset!

Mutta viime aikojen uutiset kertovatkin, että Homer onkin moderni Shakespeare. Äskettäin uutisoitiin brittiläisen käännöstoimiston tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan kymmenet kieliauktoriteetit ovat sitä mieltä, että Homer Simpson on vaikuttanut moderniin englantiin yhtä paljon kuin Shakespeare.

Wikipedian wikisitaatti-sivusto on koonnut hra Simpsonin kuolemattomia ilmauksia. Kärjessä on tietysti epäonnisen äijämme voihkaisu d´oh kun jokin menee pieleen. Muita tunnettuja ovat hyväntahtoinen nauru He-he-hee, herkutteluajatuksia ilmaiseva Mmm…, miellyttävän yllätyksen huudahdus Woo-hoo ja mielensä pahoittaneen Homerin voihkaisu Ooou...!

Melko huudahduspitoista on modernin Shakespearemme viisausanti. Mutta löytyy listalta yksi käyttökelpoinen suomennettu sanontakin: En ole yleensä rukoileva mies, mutta jos olet siellä, pelasta minut, Teräsmies!

Joten ei muuta kuin Homer-sitaatit mukaan elämän harharetkille!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Purjehduskieli on malliesimerkki tietyn alan ammatti- ja harrastusslangista, josta ulkopuolisen on vaikea saada tolkkua. Termit ovat muodostuneet vuosisatojen meret ylittävän kanssakäymisen aikana, vaikka usein sanan alkuperän voikin päätellä sanan ulkoasusta. Suomen vilkkaasta meriyhteydestä länteen kertoo se, että suurin osa purjehdusslangin sanoista tulee ruotsista, englannista ja hollannista.

Näin on purjehdusvälineiden laita, mutta kuulijanimimerkkimme Merenkyntökoneen kuljettaja kysyy, päteekö tämä myös ihmisiin kuten merikarhu ja maakrapu. Merikarhuhan on kokenut merenkävijä päinvastoin kuin maakrapu, joka mieluummin pitää jalkansa kuivalla maalla.

Kielitoimiston ystävällisellä sanakirja-avustuksella pääsemme näiden sanojen kanssa Itämerta pitkin vain ruotsiin saakka, jonka satamissa sjöbjörnit ja landkrabbit tunnetaan. Käännöslainat näistä sanoista löytyvät kirjallisuudestamme jo 1920-luvulta. Sitä aiemmin esimerkiksi Lönnrot jo tiesi maakravun, mutta vain eläimenä, Gecarcinus ruricolana. Merikarhut taas ovat olleet biologian kirjoissamme turkishylkeitä. Saksassa seilaamista kammoava maakrapu on Landratte eli maarotta ja englannissa merenkyntäjä merikarhu on sea dog eli merikoira.

Näin perinpohjaisten tutkimusten valossa on siis ilmeistä, että ihmisten kohdalla purjehdusslangi ei ole niin kansainvälistä vaan termit pysyttelevät oman kulttuuripiirin keskuudessa. Ei siis muuta kuin eläimellistä purjehduskesää kaikille!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

"Rohkeutta on tehdä se, mitä pelkää. Ei voi olla rohkeutta, jollei tunne pelkoa."
Eddie Rickenbacker

Suurin osa tavallisista kaduntallaajista on tutustunut aforismeihin eli mietelauseisiin lähinnä Princess -pussiteetä juodessaan. Teefirman Suomen konttorin ainutlaatuinen oivallus levittää aforismeja teepussien avulla on tehnyt jo yli kahden vuosikymmenen ajan tuhansien teenjuojien teehetkestä hiukan pohdiskelevamman – jos mietelauseen ajatusta ei allekirjoita, sen tilalle voi ainakin mielessään laatia uuden.

Teepussien aforismit ovat olleet kuuluisien ajattelijoiden klassikkomietelmiä, mutta viime vuosina myös Suomen aforismiyhdistyksen jäsenten laatimia. Nyt Princess-tee järjestää jo toisen kilpailun aforismiyhdistyksen jäsenille uusien mietelauseiden löytämiseksi.

Jos siis mietelausejalkasi alkaa nyt vipattaa, hankkiudu tietokoneen äärelle ja hae kilpailun tiedot Suomen aforismiyhdistyksen nettiosoitteesta www.aforismi.vuodatus.net ja laita ajatuksesi leviämään kaikkialle teetä juovaan Suomeen! Ja päälle lusikallinen hunajaa!

"Onni korvaa korkeudella sen minkä häviää pituudessa."
Robert Frost
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Pahaa aavistamaton kolumnistikin voi osua samaan vanhaan viisauteen kuin ikivanha edeltäjänsäkin. Viime vuosien aikana Suomi on nimittäin ollut kauhuissaan, kun kansalaisille on paljastunut se, miten politiikkaa tehdään ja se, että lihan matka sikalan pahnoilta marketin marinoituun muovirasiaan onkin teollisuutta.

Viimeksi nämä asiat yhdisti Helsingin Sanomien kolumnisti A. Silfverberg, joka kirjoitti huhtikuun puolivälissä, että:

”Suomalaisessa tehotuotannossa ilmeiset ja helposti tarkistettavat valheet ovat yhtä yleisiä kuin sisäpolitiikassa.”

Kauhistelun keskiössä ovat tiedotusvälineet, joiden toimittajille on yhä uudelleen karmaiseva järkyttävä yllätys, että päätöksiä ei tehdäkään pelkän idealismin voimin, ja että halpoja elintarvikkeita saa markettien hyllyille vain soveltamalla eläinten hoitoon teollisen tuotannon menetelmiä.

Kaikille nämä asiat eivät ole yllätyksiä. Jo rautakanslerina tunnettu Saksan yhdistäjä Otto von Bismarck tiesi 1800-luvulla asian, joka saksasta vapaasti suomennettuna kuuluu näin:

”Joka tietää, miten lakeja ja makkaraa tehdään, ei enää voi nukkua öitään rauhassa”.

Olisivatko asiat paremmin, jos lakien säätäminen eli politiikka olisi verrattavissa luomuruisleivän valmistamiseen? Lannan levittämiseen luomupellolle ja jyvien väkivaltaiseen murskaamiseen?

Tämän jätämme kansan mietittäväksi unettomina öinään.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kuu kiurusta kesään ja niin edelleen, sanoi vanha kansa ja yllättävän hyvin on sanonta säilynyt uudenkin kansan suuhun saakka. Ehkä syynä on lähestyvän kesän odotus, joka saa suomalaiset vuosi vuoden jälkeen iloitsemaan lentävistä kevään merkeistä.

Mutta onhan kevään merkkejä muitakin. Myös kasveilla on oma järjestyksensä, jossa ne nousevat keväisestä maasta ja osoittavat havaitsijalle, miten pitkällä kevät on. Vanhalla kansalla on varmaan kevääseen liittyvä kasvipohjainenkin sanonta. Ei siis muuta kuin virka-avunpyyntö Lönnrotin arkistoja penkovalle erikoistutkija Raija Majamaalle, joka käy pyynnöstä kiinni Lönnrotin keräämään suomen kansan sananlaskokoelmaan.

Tulos on kuitenkin yllättävästi täysi nolla. Kuten Majamaa asian ilmaisee: ”Suomen kansa ei ole ihastellut kevään tuloa luonnon kauneuden kautta. Nälkä vaivasi, kun talven ruokavarastot oli syöty eikä uutta satoa näkyvissäkään”. Tarkinta luonnon havainnointia edustaa sanonta: Kaksi on kaunista kesällä:/ lehti puussa, ruoho maassa/ tuomen kukka kolmantena. Melko ylimalkaista. Me vaadimme tarkempaa otetta kukintojen etenemiseen. Me tartumme toimeen itse.

Kuu sinivuokosta kesään, puoli kuuta ketunleivästä
voikukasta vähäsen, pihlajasta ei päivääkään.

Vau, siitähän tuli hyvä! Uunituoretta kansanperinnettä parhaimmillaan!

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Näin keväällä hankien sulaessa ja paljastaessa laiskojen koiranomistajien talven aikana lumeen jättämät koirankikkareet on sopiva aika palata taannoiseen pohdintaamme siitä, miten virheellinen ilmaus vallan vahtikoira tiedotusvälineille on. Silloinhan päädyimme siihen, että vallan vahtikoira ei vahdi vallanpitäjiä vaan se vartioi vallanpitäjien rauhaa.

Kuulijamme tohtori Kaalio on lähettänyt meille seuraavanlaisen ehdotuksen tiedotusvälineiden roolin selkiyttämiseksi:

”Voisiko vallan vahtikoira sittenkin olla vallan paimenkoira? Pitäähän paimenkoira lauman kasassa ja estää sen jäseniä eksymästä tai harhautumasta.”

Jos tiedotusvälineet olisi vallan paimenkoira, pitäisikö se huolta siitä, että poliitikkojen karjasta kukaan ei eksy, vai siitä, että äänestäjien lammaskatras pysyy siellä missä pitääkin? Ikävä kyllä jälkimmäinen on lähempänä ilmauksen merkitystä, eikä tämä homma varmaan kiehdo ainuttakaan ministerin virkavirhettä kärkkyvää journalistia.

Alkaa harmillisesti näyttää siltä, että mikään koira ei tiedotusvälineiden malliksi kelpaa, koska koiralla on aina isäntänsä. Miten olisi koiran villi esi-isä, susi? Siinähän se on, susi, itsenäinen laumaeläin, joka kriittisesti seuraa ihmisten puuhia sopivalta etäisyydeltä! Sovitaan siis, että vallanpitäjiä valppaina valvovat tiedotusvälineet ovat tästä lähtien vallan susi!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Politiikka on vaativaa hommaa ja kaikkein vaativinta hommaa on kiteyttää politiikan monimutkaiset prosessit sellaisiksi kielellisiksi kokonaisuuksiksi, että politiikan päähenkilö, äänestäjäkin, ne tajuaa. Tällaista taitoa on harvalla, mutta onneksi toisilla on.

Tuskin olemme toipuneet ihastelemasta, miten presidentin ja hallituksen välinen perustuslaillinen ulkopolitiikkaa koskeva vastuunkantamisongelma on puettu ymmärrettävään muotoon nimellä lautaskiista. Nyt eduskunnan veteraaniedustajien penkeiltä pesee taas: Ilkka Kanerva pani helmikuussa Ylen Ykkösaamussa järjestykseen ne, jotka kohisivat eduskunnan puhemiehen vaalin historiallisesta tuloksesta. Kyseessä oli Kanervan mukaan:

Vesilasikiista.

Maan tärkeimmän poliittisen elimen epäluottamuslause virallisen protokollan mukaan valtakunnan toiseksi tärkeimmälle henkilölle on siis myrsky vesilasissa, joten kansanedustajien työnantaja, maamme kansa voi huokaista helpotuksesta.

Vai onko kyseessä sittenkin kiista siitä, että montako vesilasia tärkeissä pöydissä kullekin katetaan? Tai siitä, kenelle katetaan vesilasi, kenelle viinilasi ja kenelle tuoremehulasi? Ehkä on hyvä, että näinkin selkeiden valtio-opillisten käsitteiden kohdalla pidämme mielemme avoimina useille mahdollisille tulkinnoille!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Suomenkin kieli on täynnä hassuja asioita ja sanontoja. Kuulijamme Antti lähetti meille kysymyksen eräästä tällaisesta kiinnostavasta ilmauksesta. Antti kysyy:

Mistä sanonta "kiireestä kantapäähän" juontaa juurensa?

Niinpä, kiirehän on se kun on hoppu, ja kantapää taas on jalan osa – miten ne liittyvät toisiinsa? Kirjoja tutkimalla selviää, että vastaus on yksinkertainen: sana kiire ei tarkoita hoppua vaan päälakea. Näin sanonta on aivan ilmiselvä: päälaelta kantapäähän sisältää tosiaankin koko ihmisen.

Kiinnostavaa on kuitenkin se, että hoppua merkitsevä sana kiire ja päälakea merkitsevä harvinaisempi sana kiire ovat rinnakkaiset ja aivan eri sanat; kummallakin on oma merkityksensä mutta sama hahmo. Kumpikin juontuu itämerensuomalaisista kielistä ja esimerkiksi myös virossa kiire merkitsee hoppua ja kiire päälakea, niskaa. Kyseessä ei siis ole se tavallinen ilmiö, että jonkin sanan merkitys muuttuu ajan myötä muuksi.

Onko siis kysymys siitä, että ilman päässä sijaitsevia aivojamme meillä ei olisi kiirettäkään? Tätä jäämme pohtimaan, jos muilta puuhiltamme vain ehdimme.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Antiikin viisaudet ovat monesti päteviä nykyäänkin, tähän perustuu niiden elinvoima. Joskus kuitenkin modernin ajan viisaudet saattavat päteä antiikkiin. Vuonna 1981 sai ensi-iltansa Mel Brooksin katkelmaelokuva Mieletön maailmanhistoria, jonka alkukolmannes sijoittuu Caesarin ajan Roomaan. Brooks itse näyttelee stand-up –filosofi Comicusta, joka eräässä kohtauksessa esiintyy itse keisarille.

Aluksi Comicus saa keisarin ja hoviväen nauramaan vitsailemalla kristityistä. Sitten hän erehtyy laskemaan leikkiä lihavuudesta ja saa ylipainoisen Caesarin hymyn hyytymään. Comicus koettaa nopeasti korjata tilanteen valitsemalla aiheekseen politiikan. Vitsi, joka lopullisesti saa keisarin suuttumaan menee vapaasti muistettuna näin:

Meilläkö muka korruptoitunut hallinto! Pötyä, meillähän on paras hallinto mitä rahalla saa!

Siinäpä latinankielisen lentävän lauseen veroinen totuus, joka valitettavasti pitää paikkansa liian usein. Voisi jopa sanoa Raamatun Saarnaajan tavoin, että nil sub sole novum – ei mitään uutta auringon alla!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tänään päivitämme taloustieteellistä sanavarastoamme. Liikkeenjohdossa ja maailman manageroinitialallahan tärkeät sanat ja sitä kautta tosiolevaisen hahmotuksen mallit vaihtuvat lähes kuukausittain, joten kiirettä pitää, jotta ehtii uudet surinasanat ottaa käyttöön ennen kuin ne vanhenevat.

Kun Suomeen vihdoin on saatu innovaatioyliopisto, kukaan tienraivaaja eli kellokas ei enää puhu innovaatioista. Nyt puhutaan serendipiteetistä. Sana tulee englannista, johon se ilmeisesti on tullut persialaisesta tarusta Serendipon Kolmesta Prinssistä. Sen merkitys viittaa onnettomuuteen, joka lopulta ilmeneekin onnenpotkuksi.

Kuten parhaat itsestäänselvyydet, joita meille myydään uutuuksina, serendipiteettikin on meille kaikille tuttu asia arkielämästä. Kolumbus etsi Intiaa mutta löysi Amerikan. Fleming viljeli bakteereja, kun home tuhosi yhden viljelmän ja Fleming keksi penisilliinin. Ja kukapa meistä ei olisi kaatanut vahingossa perintökaappikelloa, jonka säpäleiden seasta löytyykin edesmenneen pihin isosedän rahakätkö.

Serendipiteetti on lohduttava käsite meille härmän huippuosaajille: vaikka se, minkä kanssa verisesti ponnistelemme vuosia ei onnistuisikaan, ehkä sen sivutuotteena syntyy jotain hyvää. Niinpä alammekin mitä pikimmin puuhata Suomeen serendipiteettiyliopistoa, jossa opiskellaan kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta sellaisia merkityksettömiä aineita kuin kirjallisuutta, sosiologiaa, nokkahuilunsoittoa ja estetiikkaa – ennen pitkää serendipiteetti tekee meistä rikkaita!
– – –
aristoteles(at)yle.fi