Viinikulttuurin opettelu ei ole Suomessa helppoa. Maassa, jossa alkoholia sisältäviin juomiin suhtaudutaan joko tilastoimalla juomat halvimpien prosenttien mukaan tai tilastoimalla juomat niiden aiheuttamien maksavaurioiden mukaan, saattaa pilaantuneelta marjamehulta maistuvan juoman ja ruoan makuvivahteiden yhdistäminen olla uusi ajatus. Vuosikymmenien saatossa meille on kuitenkin saatu opetettua perusasiat: punaviini lihan kanssa, valkoviini kalan kanssa.

Helsingin Sanomien viiniguru löysi kuitenkin maaliskuussa viinin, joka ei vaaranna terveyttä. Hänen palstansa oli otsikoitu näin:

Sisäelimille sopivan viini.

Tietenkään jutun näkökulma ei ollut pelkästään lääketieteellinen, vaan testattu viini käy viinigurun mukaan mainiosti maksa- ja munuaisruokien pariksi.

Nimimerkki-kuulijamme Ryhdikäs Happo kuitenkin iloitsee:

”Ei enää maksakirroosia ja poksahtaneita munuaisia, ei ainakaan tämän viinin seurassa! Kipaisenpa kauppaan!”

Eikä siinä mitään, sisäelimille kuin sisäelimille sopii varmaan parhaiten mikä viini tahansa, kunhan sitä ei juo liikaa niin, että maksa muuttuu ruttuiseksi rusinaksi, joita tehdään viinirypäleistä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yksi suomalaisten juhlapäivien merkillisyyksistä on se, miksi sanassa äitienpäivä äiti on monikossa mutta isä sanassa isänpäivä yksikössä. Onko isä yksilöllisempi ja tärkeämpi kuin äiti?

Kielentutkija Matti Vilppula pohtii asiaa Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen internetsivuilla. Tietenkään omituisuudelle ei ole mitään konkreettista selitystä, mutta pari käytäntöä tukevaa näkökohtaa Vilppula tarjoaa.

Ensinnäkin äitienpäivää alettiin viettää Suomessa vuodesta 1919 lähtien, kun taas isänpäivä tuli meille vasta vuonna 1970. Ehkä monikko tuntui vuosisadan alussa paremmalta kuin vuosisadan lopulla.

Parhaiten Vilppulan selvitys osuu asian mahdolliseen ytimeen kysyessään, millä muulla tavoin päivien nimet voisi olla. Äidinpäivässä on suomalaisille ongelmallinen d-kirjain, joka varmaan muuttuisi puhekielessä t:ksi tai r:ksi. Isienpäivä taas viittaisi sanaan isi, joka tuo mieleen pikkulasten isukit. Muoto isäinpäivä taas on auttamattoman vanhahtava.

Yksikön ja monikon valinnassa on siis ilmeisesti sittenkin takana kielellinen peruste, vaikka lopputulos paneekin miettimään sukupuolten arvostusta. Joten ulos siitä poimimaan äideille kimppu leskenlehtiä äitienpäivän kunniaksi!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Nykyajalle on ominaista se, että me kaikki elämme koko ajan täysillä 110 prosenttia lasissa. Niinpä joskus tulee eteen tilanteita, joissa vaikutuksen tekemiseen ei riitä perinteisen kielikuvaston käyttö vaan tarvitaan rankempia konsteja alleviivaamaan sanojen tarkoitusta.

Tämä tarve kävi liian suureksi Ylen uutisissa maaliskuun lopulla, kun edessä oli uutinen Kuntaliiton aikeesta nostaa eläkeikää aina 70:een vuoteen asti. Uutinen kertoi seuraavaa:

Liiton tuore selvitys kaataa kuumaa vettä eläkekeskustelun myllyyn.

Eläkekeskustelu käy siis jo niin kuumana, että tavallisen veden kaataminen myllyyn ei riitä ja kylmän veden kaataminen hillitsisi osapuolia. Niinpä tarvitaan kuumaa vettä myllyyn.

Ilmiantajakuulijamme Robert taas pohtii, että "onhan tässä kielikuvan tehosteessa se hyvä puoli, että kuuman veden kaatamisella myllykin pysyy puhtaampana".
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Aistimme ja sanontamme ovat tottuneet toimimaan maailmassa, jossa vallitsevat klassiset mekaniikan lait. Nämä newtonilaiset fysiikan lait eivät nykyään ole läheskään koko totuus maailmankaikkeudesta, mutta arjessa ne riittävät aivan hyvin. Kuten nyt vaikka kuvailmauksessa lumipalloefekti. Sehän tarkoittaa sitä tilannetta, kun pieni partikkeli lähtee pyörimään vuorenrinnettä nuoskalumessa ja kasvaa pian huikeisiin mittoihin, niin kuin lumipallo. Lumipalloefekti syntyy vain, kun kaikki osatekijät – lumen lämpötila, rinteen kaltevuus ja partikkelin alkuvauhti – ovat suotuisat. Niinpä ilmausta käytetään usein ns. menestyskierteen synonyyminä: kun kaikki asiat toimivat, kaikki asiat vaan toimivat ja lopputulos on iso lumipallo.

Mitä sanonnan merkitykselle tapahtuu, kun sen käyttäjä murtaa perinteiset luonnonlait ja käyttää sitä niin kuin MTV3:n urheilutoimitus Vancouverin talviolympialaisten mitaliodotuksia käsitelleessä jutussaan helmikuussa:

Liian suuret tavoitteet kääntyvät itseään vastaan ja lumipallo alkaa pyöriä väärään suuntaan.

Kun lumipallo pyörii väärään suuntaan eli ylöspäin, seurauksena on ilmeisesti negatiivinen lumipalloefekti, jossa kaikki lumipalloon vaikuttavat voimat kumoavat toisensa ja tuloksena on painovoimaa vastustava ylöspäin vierivä pienen pieni partikkeli.

Haastava kuvailmaus, mutta osoittaa, että jo pienetkin annokset fysiikkaa antavat kielenkäyttöön runsaasti ainutlaatuista lisäväriä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

On jotenkin jännittävää ajatella, että kaikkein vanhimpia asioita maan päällä – kiviä ja mantereita – tutkii melkein kaikkein tuorein tieteenala. Laattatektoniikka selittää planeettamme pinnan ilmiöitä mannerlaattojen liikkeiden avulla, ja sen keskeiset ajatukset hyväksyttiin yleisesti vasta viitisenkymmentä vuotta sitten. Ehkä juuri sen vuoksi laattatektoniikka on myös niin suosittu tiedotusvälineissä maanjäristysraporttien yhteydessä, saahan sen avulla ajatukset pois inhimillisestä kärsimyksestä kainalojutun tunteettoman tieteellisen analyysin avulla.

Eikä maanjäristystoimittaja ole ainoa, jota mannerlaatat kiehtovat. Kun maamme hallitus maaliskuun alussa otti vastaan filosofin laatiman tulevaisuusraportin, pääministeri ehätti Helsingin Sanomien mukaan kommentoimaan näin:

Menestyksen mannerlaatat ovat erittäin vahvassa liikkeessä.

Ilmiantajaystävämme /m pohtii näin: ”Kun mannerlaatat liikkuvat voimakkaasti, syntyy vuoria, tulivuorenpurkauksia ja esimerkiksi tsunamiaalto. Haluaako Vanhanen kiipeillä menestyksen mannerlaattojen synnyttämillä menestyksen Alpeilla, vai pelkääkö hän menestyksen aaltojen hukuttavan kaiken alleen?” Kysymys on aiheellinen. Uskomme kuitenkin, että maltillinen pääministerimme vain tarkoitti sitä, että menestys lähestyy meitä suomalaisia mannerlaatoille tyypillisellä vauhdilla 2–15 cm vuodessa ja saavuttaa Euraasian mannerlaatan jo muutaman miljoonan vuoden kuluttua!

– – –

aritoteles(at)yle.fi

Joskus tilanteet vaikuttavat aluksi aivan hirveiltä, mutta hetken kuluttua hommeli onkin kääntynyt ihan hyväksi. Ei siis kannata huolestua, jos vaikkapa joku julkkis pukeutuu niin usein nahka- ja turkisvaatteisiin, että tuntuu siltä, että hän yksin saattaa maailman uhanalaiset turkiseläimet sukupuuttoon.

Maailman suurin eläinten oikeuksia puolustava järjestö PETA valitsi hiljan Catherine Zeta-Jonesin maailman huonoiten pukeutuvaksi julkkikseksi, koska tämä pukeutuu mielellään eläinperäisiin vaatteisiin. Ilta-Sanomat uutisoi tärkeää tapahtumaa helmikuun puolivälissä ja siteerasi PETAn tiedotetta, joka perusteli valintaa näin:

Lehmännahkahousuissaan, rumassa kettutakissaan ja mauttomassa alligaattorilaukussaan Catherine Zeta Jones näyttää siltä, kuin raivaisi Nooan arkkia veitsi kädessä.

Kyllä: kuin raivaisi Nooan arkkia veitsi kädessään. Näin näyttelijän murhanhimoinen pukeutumispolitiikka kääntyi onnelliseen välitilinpäätökseen, kun se synnytti näin upean kuvailmauksen!

Nyt vaan sitten odotellaan, että 40 vuorokauden sade lakkaa ja näyttelijä Zeta-Jones rantautuu Ararat-vuorelle, jolloin selviää, moniko eläinlaji on arkissa elossa säilynyt.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lintujen moninainen maailma on meille ihmisille uskomaton itseilmaisun aarrearkku. Sieltä löytyvät harakanvarpaat ja siipiveikot eikä kenelläkään varmaan ole nokan koputtamista, vaikka välillä munaakin. Munaavakin kana voi löytää jyvän, niin kuin Aamulehti helmikuussa, kun lehti kirjoitti näin:

Järvensivun koulu on pedagogisesti hyvänkokoinen, turvallinen käenpesä 1.-6.-luokkalaisille.

Nimimerkki Äimänkäki kysyy ilmiantonsa saatteessa, että ”Millainen on turvallinen käenpesä, kun käki ei tee pesää lainkaan, vaan munii toisten lintujen pesiin? Vai viitataanko tässä elokuvaan Yksi lensi yli käenpesän, joka käsittelee mielisairaalaa?"

Lohdutukseksi Äimänkäelle kerrottakoon, että vaikka vertaus ensi silmäyksellä menee harakoille, tarkempi katsanto osoittaa sen erinomaisuuden: kouluhan on paikka, jossa ei asuta vaan opetetaan muiden lapsia eikä omia, joten kyseessä tavallaan on varsinainen käenpesä. Ja vaikka käenpesän olemassaolosta yhä kiistellään, turvallinen lintukoto sekin on! Joten hyvässä turvassa alakoululaiset Järvensivun koulun pedagogisissa tiloissa ovat!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Jokin aika sitten julistimme, että J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta –kirjan pelottavat örkit ovat kirjan suomentajien keksintöä. Pian postiluukkuumme kolisi Marjukka Kirakan viesti. Marjukka kirjoitti näin:

"Aloitin Espoossa yleiskaavoittajana maaliskuussa 1989 ja Pohjois-Espoon nimistöön tutustuessani törmäsin Örkkiniitty-nimiseen paikkaan. Tolkien-harrastajiin kun kuuluin, aloin ottaa selvää mistä nimi johtui. Silloinen nimistönsuunnittelija Marja Viljamaa-Laakso kiisti lainanneensa sitä Sormusten herrasta. Kyseinen paikannimi pohjautuu johonkin vanhaan, mahdollisesti ruotsinkieliseen tilannimeen. Asiaa selvittäessäni kävi myös ilmi, että Sormusten suomentajalla Kersti Juvalla oli ollut kesäpaikka Espoossa, tosin joidenkin kilometrien etäisyydellä Örkkiniitystä."

Kääntäjä Tero Valkosen avulla löytyi kontakti Kersti Juvaan, joka kommentoi näin:

"Olen tosiaan keksinyt sanan örkki suomennokseksi englannin sanalle orc. Pitkään luulin ettei sellaista sanaa suomenkielessä ole. Kuulin Örkkiniitystä 1990-luvulla, silloin selvisi myös ettei se perustu keksimääni sanaan vaan on johdettu muuta kautta. Nämä kaksi örkkiä ovat siis syntyneet eri lähtökohdista."

Nyt piti kysyä asiaa Espoon nimistösuunnittelija Kaija Mallatilta, joka kertoi näin:

"Örkki-alkuiset nimet perustuvat 1700- ja 1800-luvuilla asiakirjoissa esiintyviin nimiin Örke ja Örkekärret. Nimen alkuosa on hämärä, mutta on arveltu, että siihen saattaisi sisältyä notkoa merkitsevä murresana orko."

Näin siis selvisi, että örkit tavallaan olivat Espoon notkoissa jo samoihin aikoihin kuin Tolkienin suku muutti Saksasta Englantiin, vaikka Kersti Juvan pitikin heidät 1970-luvun alussa uudestaan keksiä. Kiehtovia ovat sanojen retket!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vanha viisaus sanoo, että vakavista asioista ei saisi laskea leikkiä. Moderni näsäviisaus sanoo, että eihän leikinlasku onnistu kuin vakavasta asiasta. Tällaisen sisäisen vuoropuhelun tuloksena mikkeliläiset ja muut eteläsavolaiset silmät saivat tammikuussa lukea Länsi-Savo –lehdestä seuraavanlaisen otsikon:

Pika-apua päihdetyön pullonkauloihin Mikkelissä.

Päihdetyöstä vitsailu on Suomessa arkaluontoista hommaa. Toisaalta alkoholin liikakäyttö varjostaa koko ajan tuhansien perheiden elämää. Toisaalta meillä on tapana suhtautua humalaisten törttöilyihin ymmärtävästi naureskellen: uuniin unohtunut pakastepitsa aiheutti palohälytyksen, joten kylläpä kaveri taisikin olla huppelissa!

Länsi-Savon otsikossa voidaan kuitenkin nähdä muodon ja sisällön liitto niin harmonisessa valossa, että iloitkaamme sattuvasta sanonnasta ja nostakaamme malja sille, että päihdetyön pullonkauloista päästäisiin pian eroon!
_ _ _
aristoteles(at)yle.fi

Tänään aloitamme juhlimalla sitä, että meidän vanhojen sananlaskujen ystävien pelimme ei vielä ole menetetty! Vielä elää vanha viisaus, vaikka välillä tuntuukin, että sen on korvannut nuori tyhmyys ja ironiset muunnelmat.

Mehän tiedämme perinteisen suomalaisen sanonnan pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin, joka on tunnettu kaikkialla maailmassa muinaista Persiaa myöten. Sanonta kuvaa sitä, miten se, joka sanoo toista hulluksi on itse hullu, kuten toinen sanonta sanoo.

Sanonnat ovat vanhoja, mutta ilmiö ei ole kadonnut mihinkään. Tammikuun lopulla saatoimme lukea Helsingin Sanomista, näin:

Googlen pata soimaa Kiinan kattilaa.

Voiko sattuvammin sananvapauskeskustelua kuvata! Miten hienoa, että meillä täällä Suomessa sentään on sanan- ja sananparrenvapaus!
– – –
aristotyeles(at)yle.fi