Demokraattisen järjestelmään kuuluu se, että eduskunta on kansa pienoiskoossa ja poliitikot tavallisia ihmisiä. Niinpä joskus tuntuu kohtuuttomalta, miten monialaista kaikkitietävyyttä päättäjiltämme vaaditaan vain siksi, että he ovat saaneet sata ääntä enemmän kuin joku muu ehdokas.

Otetaan nyt vaikka maamme valtiovarainministeri. Tavallinen perheenisä Siilinjärveltä, joka harrastaa ruoanlaittoa, metsästystä ja urheilua. Teki lopputyönsä Tampereen Yliopiston valtio-opin laitokselle brittiläisten konservatiivipoliitikkojen Euroopan rahaliittoa käsittelevästä retoriikasta. Voiko tällaiselta mieheltä vaatia kaikenkattavia tietoja biologiasta?

Kuvaillessaan helmikuussa omaa rooliaan Kreikan raha-asioista päätettäessä tämä tavallinen jokamiehemme kertoi seuraavaa:

Olen haukkatarhan kukko.

Ilmiantaja-ystävämme Nimetön on huolestunut pohjoissavolaisen lintukannan puolesta:

”Metsästäjänäkin tunnettu valtiovarainministerimme ei nimittäin näytä erottavan kanalintuja nopealiikkeisistä päiväpedoista”.

Onneksi Aristoteleen kantapään päivystävä fraasirikostarkkailija ymmärtää poliitikkojen vaikeudet. Valtiovarainministerin on pitänyt sanoa olen kukko Kreikan roskalainojen tunkiolla, mutta suusta onkin tullut sana haukkatarha.

Fraasirikostarkkailija määrää rikkeentekijän opiskelemaan käytännön lintuoppia ja heräämään seuraavan kolmen kuukauden ajan aamuviideltä ja huutamaan: kukkokiekuu!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Työelämän muutokset näkyvät vanhojen sanontojen uusissa tulkinnoissa. Ruumiillinen työ moninaisine apuvälineineen on nykyihmiselle yhä vieraampaa, ja tämä näkyy näihin työkaluihin perustuvien ilmausten merkitysten hapertumisena. Kuulijamme Simo lähetti näytteen tietokonelehti Mikro-PC:n alkuvuonna julkaisemasta jutusta, jonka otsikko kuului näin:

Uusiseelantilaiskoulu löi Microsoftille rukkaset kouraan.

Simo fundeeraa: ”Kun työmies panee rukkaset naulaan, hän lopettaa työnteon. Kun tyttö hylkää kosijansa ehdotukset, hän antaa tälle rukkaset. Uutisessa kerrotaan, miten uusiseelantilainen koulu on hylännyt Microsoftin palvelut ja turvautunut muihin järjestelmiin; siis antanut tietokonejätille rukkaset. Niinpä Mikro-PC:n toimittajan olisi hyvä ymmärtää, että jos kosija neidon kättä pyydettyään saa rukkaset, on parasta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja lyödä rukkaset pöytään.”

Kauppalehti taas otsikoi helmikuussa näin:

Rakentajat hoi: remonttivehkeet naulaan.

Kuuntelijamme Jyväskylästä ihmettelee otsikon sanomaa: ”Luulin, että jutussa toppuutellaan ylikuumentunutta rakennusalaa hiljentämään tahtia, mutta tekstissä päinvastoin kehotettiin rakennusliikkeitä käynnistämään uutta asuntorakennusta hintakuplan välttämiseksi. Jos pörssiammattilaisten tarkoitus oli osua otsikolla naulan kantaan, he astuivat pahasti naulaan!”

Aristoteleen fraasirikoslautakunnan rakennustarkastaja on tiukkana ja käskee lehdet purkamaan tökerösti rakennetut rakenteet ja aloittamaan uutisten rakentamisen uudestaan kivijalasta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Parantuneet liikenneyhteydet ja television dokumenttiohjelmat ovat viime vuosikymmeninä lähentäneet kansoja. Matkailu kaukaisiin maihin on opettanut meitä ymmärtämään syvällisesti eksoottisten maiden ihmisten elämää, tapoja ja ajattelua. Niinpä lähes kaikki suomalaiset ovat nykyään humaaneja kosmopoliitteja, jotka osaavat kaikkialla maailmassa tilata hampurilaisensa McDonald´sissa, kahvinsa Starbucksissa ja bensansa Shelliltä alkuperäiskansoja ymmärtävän maailmanhenkilön ottein.

Joskus paikalliset tavat laittavat kuitenkin yhä härmäläisen kielen solmuun. Näin kävi radioasema Groove FM:n toimittajalle tammikuussa hänen esittäessään etnografista esitelmää kiinalaisesta ruokakulttuurista. Toimittaja kehui erästä paikallista ravintolaa näin:

Siellä saa varmasti vastinetta makunystyröilleen.

Ilmiantajakuulijamme Wagneristi pohtii paikallisen vaihtotalouden kiemuroita – käytetäänkö kielen pinnan makunystyjä tosiaankin maksuvälineinä jossain?

Aristoteleen kantapään makutuomarit erottavat kuitenkin fraasirikoksen ikävän jälkimaun tuhansien makujen joukosta, ja prätkäyttävät radiotoimittajalle rangaistukseksi pelättyä kidutusmuotoa: kiinalaisia soijakastiketippoja kolme kertaa päivässä ruokailun yhteydessä kunnes oppii, miten vastinetta mistäkin millekin saadaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Meillä ei ole tietoa siitä, onko suomalaisten lisääntynyt maallistuminen nostanut tai laskenut taivaaseen pääsevien määriä, mutta elossa olevien kommunikaation sekavuutta se joka tapauksessa on lisännyt. Niin sanottu iso kirja on niin tiukasti eurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin ja sivistyksen pohjalla, että paatuneinkaan ateisti ei voi montaa lausetta sanoa siteeraamatta vahingossa vaikkapa evankelistoja. Raamattua pidetään Suomessa vain vakaumuksellisena kirjana, vaikka se on avain viimeisten kahden tuhannen vuoden aikana kerrottuihin kertomuksiin, filosofisiin keksintöihin ja vaikkapa elokuvien ja mainonnan vaikutusmekanismeihin.

Tai sitten tämä seuraava esimerkki kertoo vain viime vuosien finanssikriisin takana olevien finanssi-ihmisten maailmankuvasta. Helsingin Sanomat raportoi helmikuussa Handelsbankenin uuden johtajan ajatuksista näin:

On puuttunut sellainen profeetta omalla maalla -tunne. Nyt on kivaa tulla takaisin profeetaksi.

Kuulijaystävämme Fevronia Orfanos siteeraa Luukkaan evankeliumia ja pohtii pankki-ihmisen ajatusmaailmaa:

”Totisesti minä sanon teille: ei kukaan profeetta ole otollinen kotikaupungissaan".
(Luuk. 4:24)
Varsinainen masokisti, tämä johtaja!”

Aristoteleen kantapään fraasirikospyhäkoulu jättää pankkiirin tällä kertaa ilman lammas-aiheista tarraa ja määrää hänet ensi sunnuntaihin mennessä lukemaan kotiläksyksi raamatun läpi sata kertaa, ole hyvä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vertaukset ja sanonnat ovat hyvä tapa ilmaista asioita suoraan. Miksi esimerkiksi selvittää alusta alkaen sitä, että uusien asioiden oppimiseksi kyseisiä asioita kannattaa käydä läpi useamminkin kuin kerran, kun voi sanoa nasevasti: kertaus on opintojen äiti. Joskus sanonta kuitenkin onnistuu vain sekoittamaan kuulijoiden pienet päät. Näin kävi ministeri Sirkka-Liisa Anttilalle metsänhoitoseminaarissa, josta Maaseudun Tulevaisuus siteerasi ministeriä tammikuun lopulla näin:

Tähän asti metsänuudistamista on ohjattu sakoilla ja sanktioilla. Itse haluan siirtyä ohjaamaan toimintaa kannusteilla, siis kepeillä ja porkkanoilla.

Kuulijailmiantajamme Nimetön kommentoi vahingoniloisesti, että ”Keppihän on tunnetusti hyvä kannustin!”. Ja näinhän se on, keppi sinänsä edustaa uhkaamista ja kaikki tunnetut psykologiset tutkimukset todistavat, että uhkailemalla ei kovin hyviin tuloksiin pääse muiden toiminnan ohjaamisessa. Mutta nyt onkin puhe kepistä ja porkkanasta, ja näiden käytöstä sanalaskussa ollaan tasan kahta mieltä. Toiset kannattavat Winston Churchilliä, joka vuonna 1943 käytti sanontaa näin: ”jatkamme operaatiota Italian aasin kanssa sekä etu- että takapäässä, niin porkkanan kuin kepinkin avulla”. Toinen puoli taas näkee kepin vain telineenä, jossa porkkana roikkuu ja houkuttaa aasin etenemään. Keppi siis takaa sen, että aasi ei koskaan saa porkkanaa; se on siis katteeton lupaus.

Vaikka ensimmäinen vastakohta-asettelu tuntuu järkevimmältä tulkintatavalta, niin joka tapauksessa ministerin ilmaus herättää kummallakin selityksellä lähinnä lisää kysymysmerkkejä, joten alueellinen fraasirikostarkastajamme määrää sanktioksi ministerin luovuttamaan hämärän fraasin valtiolle!

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Nykyaikaisen romaanitaiteen perustajana pidetään Miguel de Cervantesin romaania Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen, jonka ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan 405 vuotta. Kyseisen teoksen kohtaus, jossa yhä harhaisemmaksi käyvä surullisen hahmon ritari Don Quijote luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja karauttaa peitsi ojossa taistelemaan niitä vastaan, on noussut yleismaailmalliseksi vertauskuvaksi turhasta taistelusta.

Niinpä seuraava tammikuisen Iltalehden urheilusivujen lause saakin mietteliääksi:

Suomen joukkue on usein lähtenyt turnauksiin altavastaajana, mutta noussut silti taisteluun tuulimyllyjä vastaan.

Kuulija-ilmiantajamme Ayce pohtii persoonallista ilmausta näin:

”Voittohaaveetkin ovat siis vain harhaa, koska vastustajatkin ovat kuviteltuja”.

Ja kyllähän sen näkee Aristoteleen kantapään fraasirikossantarmikin, että kyseinen urheilukirjoittaja on lukenut liikaa ritariromaaneja eikä hänen aseenkantajansa ole saanut taottua hänen päähänsä järkeä jotta hän tajuaisi, että turha lähteä kirjoittamaan tuulimyllytaisteluista, jos joutuu ratsastamaan niin laihoilla tiedoilla, että kylkiluut näkyvät.

Säälistä päästämme kirjoittajan vapaaksi harhailemaan Rosinantensa kanssa ja etsimään naapurin maalaistyttöä, jota poloinen luulee prinsessaksi.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Huippu-urheilussa voittaa se, jonka taktiikka on ennakkoluulottomin ja joka keksii uuden koostumuksen tutuista ainesosista. Vain tällaisten uutuusreseptien kehittelijät pääsevät huipulle ja kaikkien kadehtimalle palkintopallille. Ei ihme, että pyrkimys yhä parempiin tuloksiin mitä mielikuvituksellisimmin menetelmin on tarttunut myös urheilua läheltä seuraaviin urheilutoimittajiin. Tämä näkyy urheilusivuilta joka päivä. Ystävämme Kyttääjä Tuukka lähetti meille seuraavanlaisen esimerkin ilmiöstä Ylen nettisivuilta tammikuulta:

Puolassa ei pelata eikä pelätä, kun on kyse talviurheilun tähdistä. Kolmella huippu-urheilijalla on lähes rajaton budjetti.

Ikävä kyllä Aristoteleen kantapään fraasirikostuomariston jury ehdottaa suorituksen diskvalifioimista täysin järjettömän lopputuloksen vuoksi. Se ei pelaa joka pelkää saattaa olla jo kliseeksikin asti kaluttu urheiluilmaus, joten uudistusyritykset ovat paikallaan. Mutta joskus hyväkin tarkoitus lipsahtaa ohi sektorin, leijuu yli kriittisen pisteen ja menee havuille, niin kuin tässäkin.

Ei muuta kuin harjoitusta ja harjoitusta, kyllä se suoritus sieltä löytyy kun tarpeeksi hakee!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Sanavalintoja on kahta lajia: hyviä ja huonoja. Toisten mielestä on vielä kolmaskin luokka: mitäänsanomattomat sanavalinnat, mutta itse asiassa ne ovat hyviä, jos ne täyttävät tehtävänsä – eivätkä ole huonoja.

Tärkein huonojen sanavalintojen syy nykyään tuntuu nykyään olevan pyrkimys nokkeluuteen. Ikään kuin tiedonvälitys ei riittäisi toimittajalle työn sisällöksi, vaan sen lisäksi pitää koettaa osoittaa kykyä laskea leikkiä vaikka vakavalla asialla. Kuten nyt viime vuonna joulupäivänä Ylen uutisten nettisivulla, jotka kertoivat näin:

Yhdysvalloissa riehuvat talvimyrskyt ovat vaatineet ainakin 19 ihmisen hengen. Monien joulusuunnitelmat menivät pipariksi, kun satoja lentoja peruttiin aattona.

Jouluna tietysti syödään pipareita ja pipareiksi meneminen on yleinen ilmaus tärveltymiselle. Mutta moinen leikinlasku samassa uutisessa 19 vainajan kanssa on sen luokan teko, että Aristoteleen kantapään fraasirikollisuuden hienovaraisuusyksikkö Ryhmä Mörssäri tekee toimitukseen tehoiskun opettaakseen toimittajille hieman tapoja.

"Kieliopin nimessä älkää liikkuko! Nostakaa kätenne hitaasti pois näppäimistöltä ja ottakaa järki käteenne!"
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tiedotusvälineet pitävät itseään neljäntenä valtiomahtina ja valtio-opillisesti se onkin ainoa valtiomahti, jonka jäsenet itse valitsevat itse itsensä ilman demokraattista valvontaa. Kutsumus tämän väen piirissä on kuitenkin voimakas ja joskus journalistit unohtavatkin objektiivisen viileyden ja heittäytyvät tunteella mukaan uutismaailmaan. Tällöin mukaan lipsahtaa sanoja, jotka sisältävät enemmän kuin mitä on tapahtunut. Näin kävi marraskuussa Kalevassa, kun se kirjoitti näin:

(...) Ylijohtaja (...) muilutti Riihi-säätiön tapaa hoitaa korkotukirakentamisen rahankäyttöä Rovaniemen hovioikeudessa keskiviikkona.

Oululaisystävämme Riitta kysyy ilmiantonsa saatteessa, että

”eikö muiluttaminen kuitenkin tarkoita väkivaltaista kyyditystä”

ja on aivan oikeassa. 1930-luvulla Lapuan liike koetti kitkeä maasta kommunismia kyyditsemällä vasemmistolaisiksi katsomiaan poliitikkoja itärajalle. Näissä ikävissä askareissa kunnostautuivat etenkin Muilun veljekset Jussi ja Jaakko, joista tapa sai nimensä.

Aristoteleen kantapään fraasirikoskenttätuomioistuin antaakin vakavan etusormen heilutuksen oululaislehdelle liioiteltujen keinojen käytöstä. Olkaapas siellä Pohjois-Pohjanmaalla varovaisia niiden umpikoppi-Fordien kanssa, ettei homma taas lipsahda käsistä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ajanlasku on vaikeaa hommaa, sen tietää muinainen egyptiläinenkin. Maailman kansat ovat kokeilleet kuukalentereita, aurinkokalentereita ja vihdoin alkuaine cesiumin atomin värähtelyihin perustuvan sekunnin pituuden mukaan määräytyvää ajanlaskua.

Eikä sitä vieläkään osata. Uusi vuosituhat tuottaa tragikoomista kieltä joka puolella. Tamperelainen yliopistolehti Aikalainenkin haksahti taannoin kirjoittamaan näin:

Latauskertojen laskurit (...) asennettiin (...) 2000-luvun puolivälissä.

Kuulijamme Arto kirjoittaa ilmiantonsa mukana:

”Se tarkoittaisi siis aikaa n. 2500 jKr. Tämä merkitsisi anakronistisesti etukäteen toteutunutta futurologiaksi muuntuvaa historiaa eli yksinkertaisesti sanottuna irrationaalista temporaalista paradoksia. Jos on tarkoitettu 2010-luvun puoliväliä, eli vuotta 2005, on tietenkin ilmaistava, mistä kymmenluvusta on kysymys: '2010-luvun puolivälissä'.”

Arto on oikeassa, ja Aristoteleen kantapään fraasirikosvaltakunnan syyttäjä määrääkin kirjoittajalle ”irrationaalisesta temporaalisesta paradoksista” kauhean rangaistuksen: piruparka tulkoon liitutaululle laskemaan, paljonko on puolet vuosituhannesta!
– – –
aristoteles(at)yle.fi