Kolmekymmentäyksi vuotta sitten Suomen myyntilistoille nousi omalaatuinen levy. Kyseessä ei ollut menestysyhtyeen odotettu hittilevy eikä pitkän linjan iskelmäveteraanin Syksyn sävelestä tuttu takuutuote, vaan levy, jolla koomikkona tunnettu näyttelijä-laulaja lauloi harrastajasäveltäjän tekemiä sävellyksiä erään klassisimman runoilijamme runoihin. Vesa-Matti Loirin levy Eino Leino osui niin sanotusti emosuoneen ja siitä tuli niin suosittu ja läpisoitettu, että vasta parina viime vuonna tuota aikoinaan kultalevyn verran myydyn levyn kappaleita on varovasti soitettu radiossa jälleen.
Perttu Hietasen ja Taisto Wesslinin säveltämä musiikki sopi Leinon teksteihin ja Loirin suuhun niin luontevasti, että vieläkin noita Leinon runoja lukiessa levyn melodiat alkavat soida päässä. Oma panoksensa tunnelmaan on levyn kappaleiden bossa novaan vivahtavissa sovituksissa. Wesslin oli hurahtanut Laurindo Almeidaan ja muihin brasilialaisiin mestareihin jo asuessaan Ruotsissa ja Leino-levyllä hän saattoi yhdistää musiikinlajin kaihoisat murretut soinnut suomalaiseen sielunmaisemaan.
Wesslin muistelee nyt, että levyn syntyminen oli itse asiassa vahinko. Hietasella oli sävellykset valmiina hyräilyinä, juuri muuta ei ollut. Wesslin kirjoitti melodiat ylös, sävelsi ja sovitti loput ja harjoitti soittajat. Hietanen taas kävi kysymässä silloin lähinnä kaatuilijana ja koomikkona tunnetulta Vesa-Matti Loirilta, lähtisikö hän mukaan tällaiseen projektiin. Vesku sanoi, että kokeillaan.
Kun levy oli valmis, mikään levy-yhtiö ei kuitenkaan uskonut sen mahdollisuuksiin. Loirin huumoritausta oli niin vahva, että taiteellisemman materiaalin menekki tuntui mahdottomalta. Vihdoin Levytuottajat-niminen yhtiö päätti julkaista levyn ja levy aloitti menestyksensä saman tien.
Wesslin muistelee, että hän sai levystä sekä haukkuja että kiitosta. Moni koki loukkaavaksi sen, että suurta taidetta kohdellaan noin populaarein välinein.
Mitenkään uusi keksintö runojen säveltäminen ei tuolloinkaan ollut. Jo kymmenen vuotta aiemmin Loiri oli osallistunut saksofonisti Eero Koivistoisen Valtakunta -levylle, jolla jazzmuusikot soittivat Koivistoisen sävellyksiä mm. Pentti Saarikosken, Jarkko Laineen ja Tuomas Anhavan runoihin. Kirjalliset äänilevyt ja erilaiset kokeilut runouden ja musiikin parissa olivat noina tiedostavina aikoina suosittuja ainakin tekijöiden keskuudessa.
Loiri sai Leino-levyistä huikean sysäyksen taiteellisemmalle tuotannolleen, ja hän levytti Kahlil Gibrania ja Uuno Kailasta vielä 1990-luvulla ajan modernien jazzmuusikoiden kanssa. Leino-levyjen suurmenestys piili kuitenkin yksinkertaisissa laulelmallisissa sävellyksissä ja Loirin koruttomissa tulkinnoissa, joista pitivät monet niistäkin, joita laaja-alaisen laulaja-näyttelijä-urheilija-jazzhuilistimme eläväiset tulkinnat eivät muuten viehätä.
Ensimmäinen Eino Leino -levy on todennäköisesti menestynein taiderunouden ja modernin popmusiikin ristisiitos ja levittänyt Eino Leinoa sellaistenkin kaduntaallajien korviin, jotka eivät yleensä runoutta lue.
Mutta millainen runoilija Eino Leino on? Millaisia ovat hänen tyylikeinonsa? Kirjallisuudentutkija Siru Kainulaista ei montaa kertaa tarvitse houkutella kertomaan mestarin runoudesta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi
