Elämämme on nykyään musiikin kyllästämää. Musiikkia tunkee korviin radiosta, liikennevälineessä ja ravintolassa. Ero sadanviidenkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen on huima. Silloin musiikkia kuuli vain, kun joku soitti tai lauloi. Harvaanasutussa Suomessa orkestereita tai edes instrumentteja ei aivan joka kyläpahasessa kasvanut, joten laulamisen taito oli maassamme yleinen ja arvostettu.
130 vuotta sitten tilanne kuitenkin alkoi muuttua, kun monien keksintöjen isä Thomas Alva Edison keksi lennättimen ja puhelimen sivutuotteena fonografin, joka tallensi ääntä vahalieriölle. Kuvaavaa on, että ensimmäiseksi hän lauloi fonografille. Laulun nimi oli Mary Had a Little Lamb ja tuosta päivästä alkoi rämpiminen kohti luonnonmukaista äänentoistoa, matka, joka ei ole lähelläkään päätepistettään.
Aluksi tekniikka paransi äänen laatua. Fonografia seurasi gramofoni, ja kun vinyylilevyjen stereokaiverrus saatiin onnistumaan 50-luvun lopulla, musiikin esittämistilan syvyys voitiin nyt vangita tallenteelle ja levylle myös mahtui enemmän ääntä, kokonainen sinfonia.
Philipsin käänteentekevä keksintö C-kasetti teki 60-luvulla musiikista liikuteltavaa, mutta äänenlaadullisesti kyseessä oli askel taaksepäin. 1980-luvun alussa markkinoille saapui keksintö, joka yhdisti tarkan äänentoiston ja kätevyyden. Cd-levy syrjäytti nopeasti c-kasetin ja muutamassa vuodessa vinyylilevyistäkin tuli vain harvojen jääräpäiden harrastus.
Pian kuitenkin hiukankin tarkempikorvaiset musiikinystävät huomasivat cd-levyn valmistuksessa tehdyt äänenlaadulliset kompromissit. Niitä korvaamaan syntyi kaksikin tarkemmin toistavaa formaattia, Super Audio CD ja DVD-Audio. Toisaalla digitaalisuus ja mikroprosessorien toistama ääni koettiin kylmäksi ja putkiin sekä vinyylilevyihin perustuvan analogisen äänentoistotekniikan harrastus alkoi lisääntyä. Samaan aikaan vhs-nauhurit korvasi näppärä dvd-levy ja pitkälle tietokoneistettu viisikanavainen äänentoisto yllytti kotiteatterien rakentamiseen.
Yhtäkkiä musiikkielämyksen kokemiseen tarvittiin subfooweri, aktiivikaiutin, bassovaimennin ja diffuusori. Jos olohuoneessa oli seisova aalto kahdessa ja puolessa kilossa, kuuntelunautinnosta ei tullut mitään. Hifi-kielestä oli tullut musiikin kuuntelun välttämätön apuväline.
Käsite hifi, eli lyhenne sanoista high fidelity, suuri uskollisuus, sisälsi alunperin tarkat, saksalaisessa DIN-normissa numero 45500 määritellyt raja-arvot äänentoistolaitteiston särölle ja taajuusvasteelle. Pian hifi-laitteet alkoivat tarkoittaa hiukan keskiarvokuluttajan laitteita laadukkaampia vehkeitä. Hifisteille tämä ei kuitenkaan riittänyt. Samalla kun nuoriso alkoi 1990-luvulla jaella toisilleen tuhruista mp3-musiikkia internetissä, hifistit kehittelivät yhä parempia laitteita ja syntyi käsite high end. Kun tavalliselle hifistille riittää saksalainen standardi, high end –hifisti maksimoi laitteistonsa pienimpienkin osasten laadun taatakseen musiikkitallenteen luonnonmukaisen toiston.
Sanomattakin on selvää, että harmoninen särö, taajuusvaste, häiriöetäisyys, yliohjaustaso, vaimenemisvaste ja vapaakenttävaste ovat high end –väellä kunnossa. Tämän lisäksi johtojen liittimien pitää olla kultaa, koska se johtaa paremmin sähköä. Kaiuttimien kartiot saattavat olla tavallisen pahvin sijasta alumiinia tai magnesiumia. Tuore yhdysvaltalainen Streophile –lehti on testannut jopa hifi-tuning –sulakkeen, tavallisen vahvistimen sulakkeen paikalle vaihdettavan high end -sulakkeen, joka tietenkin parantaa äänenlaatua korvinkuultavasti.
Hifi-kieli on leimallisesti miesten ja etenkin ukkomiesten alaa, tästä kertoo humoristinen kotiväen nurjaa suhtautumista harrastukseen kuvaava alan termi hellasärö. Hellasäröä esiintyy etenkin silloin kun nupit ovat kaakossa.
Tajusitteko tuosta mitään? Hifi-kieli ei ole tekniikkaa eikä musiikkikieltä vaan niiden synteesinä muodostunutta hebreaa.
Mistä hifistelyssä on pohjimmiltaan kysymys? Miten hifikieli syntyy? Kysykäämme asiaa pitkän linjan hifistiltä ja hifitoimittajalta Samu Sauramalta.
- - -
aristoteles@yle.fi
