Carl Axel Gottlund oli paitsi äkkiväärä kulttuuripersoona, myös hämmästyttävä monipuolisuusmies. Hän oli mm. opettanut Saukko -nimisen villakoiransa tekemään korttitemppuja ynnä muuta taidokasta. Mutta tutkitaanpa nyt hiukan hänen Runola-eepostaan. Ensimmäisinä vuosina ilmestymisensä jälkeen Kalevala oli melkoisen kritiikin kohde. Risto Pulkkinen kirjoittaa, että jos joku olisi noina vuosina kirjoittanut vakuuttavamman eepoksen, se olisi saattanut syrjäyttää Kalevalan. Tätä Gottlund yritti Runola-eepoksellaan.
Runolan päähenkilö on Skaldi, joka lähtee matkalle kuolleiden valtakuntaan eli Runolaan kuuntelemaan suomen kieltä puhtaimmassa alkuperäisessä muodossaan. Saattajakseen hän saa suomalaisten kulta-ajan heeroksen Väinämöisen. Matkalla kohdataan mm. monia naisenhahmoisia jumaluuksia, kuten Toivotar, Onnetar sekä Tiijotar ja mahtuupa mukaan todennäköisesti suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen masturboinnin kuvauskin. Mukana on myös Saunatar, ja saunan suomalaisia myyttisiä ulottuvuuksia Gottlund kuvaakin Pulkkisen mielestä jälleen ensimmäisenä. Runola päätyy kehotukseen käyttää suomen kieltä ja lupaukseen siitä, että Runolassa odotetaan tätä kehotusta tottelevia:
Viimein majoihin manalan, Teijän lähtiissän lepohon
Taivalaiset asteloovat, Onnelaiset ootteloovat
Soahaksensa teijät sinne, Sinne ikuisaan ilohon
Kussa autuaat asuvat, Kuuluu kansan kuuluisimmat.
Näissä Runolan loppusäkeissä kuuluu vahvana Gottlundin suosima savon murre. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy, miksi taiteellisesti ohut teos ei noussut kansalliseepokseksi vaan lähinnä pilasi kirjoittajansa maineen.
Mutta älkäämme lannistuko: Gottlund kehitti myös useita uudissanoja, joista mm. sana sointu on yhä keskuudessamme. Kun siis kuulemme kauniin soinnun, muistakaamme Carl Axel Gottlundin monipolvista elämää!
– – –
aristoteles(at)yle.fi
