Joskus lehteä lukiessa saattaa törmätä aivan uuteen tehokeinoon. Näin kävi loppukeväästä kun silmiin osui Helsingin Sanomien toimittaja Jarmo Huhtasen Välihuomio-kolumni otsikolla Sähkölaskua ei pidä kirota tv:n ääressä.

Ensin Huhtanen käytti noin parin liuskan mittaisessa kirjoituksessaan fraasia kullanarvoinen myyräntyö. Sitten seurasi pari riviä asiaa, jonka jälkeen palstalle ryöpsähti fraasi kyllä maailmanranta neuvoo, vaikka kallispalkkainen se opettajaksi on. Kohta seurasi oma kappaleensa, jossa sanottiin: eli on oravalle oikein, että käpy on jäässä.

Jälleen Huhtanen käytti siteenä kappaleen verran informaatiota, jonka jälkeen hän pääsi jutun lopuksi jälleen asiaan: Energiakeskustelu suksii muutenkin syvää umpihankea. Energiapuheissa pitäisi aina muistaa, että reikä se on rinkelissäkin. Eikä helvetti ole niin kuuma kuin pappi sen saarnaa.

Kuusi jälkiviisautta uhkuvaa vertauskuvaa noin lyhyessä tekstissä sai lukijan lukemaan jutun pariin kertaan, ennen kuin tajusi, mistä on kysymys. Sitten vasta välähti: tässähän on kouluesimerkki siitä, miten esittää konservatiivinen mielipiteensä niin, että tyhmäkin näkee, että tässä esitetään konservatiivista mielipidettä!

Viikon sitaattivinkkinä onkin siis se, että reippaan ryöstöviljelyn avulla vanhat sanonnat eivät enää vie vanhaa viisautta eteenpäin vaan antavat tehokaan viestin siitä, että kirjoittaja ei ole kiinnostunut mistään muista viisauksista kuin omistaan. Ei siis muuta kuin routa porsaan kotiin ajaa ja joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa!

Pasi Heikura
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kielellä vaikuttaminen on usein piilovaikuttamista, mutta joskus se paljastaa puhujasta jotain olennaista. Näin kävi huhtikuussa, kun verkkolehti Digi Today teki juttua siitä, miten Suomi on yhteiskunnan digitalisoinnissa auttamattomasti jälkijunassa. Lehti haastatteli Tieto Enatorin johdon neuvonantajien yksikköä vetävää Bo Haraldia, joka oli sitä mieltä, että ”meidän pitäisi saada viesti läpi, että ei ole vaihtoehtoja digitalisoinnille”. Keinokin on selvä:

Haraldin mukaan on välttämätöntä käyttää "negatiivisia porkkanoita", joilla saadaan ihmiset tottumaan tehokkaampiin käytäntöihin.

Kyllä, siinä ilmeisen korkeasti palkattu asiantuntija käytti ilmausta negatiivinen porkkana antaakseen vaikutelman tieteellisestä kielenkäytöstä. Ilmaushan pohjautuu sanontaan kepistä ja porkkanasta, joista porkkana vetää aasia eteenpäin ilon kautta ja keppi taas piiskaa aasia eteenpäin pakottamisen avulla. Kuka tahansa analoginen henkilö tajuaa tästä, että keppi ja porkkana ovat tässä toistensa negaatioita, jolloin ilmaus negatiivinen porkkana osoittautuu tyhjyyttään kumisevaksi hölynpölyksi.

Aristoteleen kantapää kiittää jälleen valppaan ilmiantajaverkostonsa jäsen Nimetöntä ja langettaa Tieto Enatorin johtoryhmän neuvonantajien ryhmälle rangaistuksen juoda viikon ajan positiivista porkkanamehua!

Pasi Heikura
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kesällä moni meistä ehtii taas pelaamaan korttia. Korttia pelaamalla tapetaan aikaa seurassa kaikissa yhteiskuntaluokissa ja lähes kaikkialla maailmassa. Korttipöydässä ihmiset, jotka tavallisesti puhuvat toisilleen aivan normaalisti, alkavat horista akoista, kurkoista, jekeistä, tavallisesti niin rauhanomaiset ihmiset alkavat lyödä ja tehdä töitä keskellä lomaa. Kortteihin liittyvän slangisanaston lisäksi hommaan kuuluu kommentoida kaikkia toimia jollain kortteihin liittyvällä sanomuksella. Kun lyödään pöytään ruutukortti, kuuluu sanoa vaikkapa että suuret on ruudut sano lasimestari. Kun pöytään taas lyödään kuningatarpari, on kohteliasta kommentoida vaikka että naiset ensin vaikka heikoille jäille. Kaiken kaikkiaan korttipelaajilla on aivan oma kielensä.

Kaikki sanaleikkien ystävät osaavat varmasti arvostaa sitä tietoa, että pelikortit todennäköisesti keksittiin Kiinassa paperin keksimisen jälkeen jo ennen vuotta tuhat ja ne tulivat Eurooppaan ristiretkien eivätkä herttaretkien mukana. Vähemmän sanaleikin makua on siinä todempana pidetyssä teoriassa, että eräs saraseeni olisi esitellyt korttipelit eurooppalaisille 1300-luvun alkuvuosina. Ilmeisesti kortit saapuivat Kiinasta Eurooppaan Intian ja arabialaisen maailman kautta.

Joka tapauksessa kortin pelaaminen kiellettiin Firenzessä lailla jo vuonna 1376. Kun muistamme parin vuoden takaisen suomalaisen oikeusistuimen kiistelyn siitä, onko pokerin pelaaminen taitoa vai tuuria vaativa peli, voimme vain ihmetellä, miten harrastus voikaan olla alituisesti oikeuslaitoksen hampaissa. Ilmeisesti uhkapeli on ollut alusta pitäen korttien yksi olennainen käyttötapa.

Kiinnostavaa on se, että meidän yleismaailmallisina pitämämme pelikortit ovat itse asiassa jokseenkin paikalliset. Meille tutut maat pata, hertta, ruutu ja risti ovat ranskalainen keksintö ja ne levisivät 1400-luvun lopulla Englantiin ja pian tätä kautta Yhdysvaltoihin. Maathan symboloivat sääty-yhteiskunnan säätyjä: pata sotilaita, hertta kirkkoa, risti maanviljelyä ja ruutu kauppiaita. Perinteisessä saksalaisessa pakassa maat ovat aivan toisenlaiset: lehdet, sydämet, tammenterhot ja kellot. Ja muitakin korttipakkoja Euroopassa käytetään yhä.

Myöskään korttipakan hovi ei aina ole ollut meidän tuntemamme kuningas, kuningatar ja sotilas. Alunperin kuningattaren sijalla oli ritari, joka myöhemmin sai antaa tilaa naiskauneudelle. Ranskan vallankumous syrjäytti aateliset myös korteista, mutta Napoleonin aika taas palautti ne takaisin. Korttipakka on toiminut raamattuna ja historiankirjana jo varhain. Pakan kuninkailla on nimittäin esikuvansa: patakuningas on kuningas Daavid, herttakuningas Kaarle Suuri, ruutukuningas Julius Caesar ja ristikuningas Aleksanteri Suuri. Kuningattarilla ja jätkillä on myös esikuvansa, mutta ne ovat hiukan hämärämmät.

Itse korttipelien historia on osittain vahvan hämärän peitossa. Samoilla korteilla voi pelata kymmeniä pelejä ja pelit omine termeineen ja kielineen siirtyvät perheenjäseneltä ja pelikaverilta toiselle suullisena perinteenä. Niinpä jopa suomalainen korttipeliperinne on joitain poikkeuksia lukuun ottamatta täysin kirjoittamatta. E.N. Maalarin Uusi täydellinen skruuvipelin ohjekirja vuodelta 1944 kertoo poikkeuksellisen elävästi maassamme 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vallinneesta skruuvin pelaamisen laajuudesta, mutta muuten korttipelikirjallisuus on lähinnä sääntökokoelmia. Niinpä vastikään mainion korttikirjan Tarotista texas hold´emiin kirjoittanut Mikko Saari tuskittelee, että esimerkiksi Suomen kansallispeliksi kutsutun marjapussin juuret ovat tuntemattomat. Samoin on laita ristikontran, eikä pohjoisen tukkijätkien tuppipelistäkään tiedetä muuta kuin että se on sukua norjalaiselle vistille, joka taas levisi siirtolaisten mukana Amerikkaan, jossa siitä tuli Minnesotavisti, jota taas suomalaiset metsäherrat pelasivat sillä aikaa kun jätkät pelasivat tuppea.

Viime vuosien kortti-innostuksen kohteena on amerikkalainen pokerin johdannainen texas hold´em. Sitä pelataan paitsi kodeissa, kasinoilla ja kapakoissa myös internetissä. Suomeen on tämän uuden korttiboomin aikana muodostunut jopa jonkinsorttinen ammattipelaajien joukko. Aki Pyysing on yksi heistä ja hän on kirjoittanut myös Pokerin käsikirjan. Niinpä hän on varmasti oikea mies vastaamaan, mitä pokeripöydissä puhutaan.

Pasi Heikura
- - -
aristoteles(at)yle.fi

On olemassa asioita, joita ei voi ilmaista puheella eikä sanoilla. On tunteita ja tilanteita, jolloin paremmin kuin salkullinen sanoja toimii vesivärimaalaus tai huilunsoitto. Tai kimppu kukkia.

Tähän totuuteen viittasi kansainvälisen kukkakaupan muinainen mainoslause sano se kukkasin. Vanhan sloganin päivittäminen lienee ollut mielessä kouvolalaisella kukkatukulla, kun se yllyttää narsissipussiensa kyljessä floristiseen kommunikaatioon näin:

Puhu minulle kukkaa.

Poikkeuksellinen ilmaus hätkähdyttää, niin kuin mainoksen tarkoitus onkin. Partitiivin avulla puhutaan yleensä kieliä ja murteita kuten suomea, hebreaa tai savoa mutta myös muita substantiiveja kuten potaskaa ja lannan alatyylistä synonyymiä. Ken Keseyn kirjaan pohjautuvassa modernissa tukkilaiselokuvassa Ei tuumaakaan perheen isä ivaa opiskelijanuorukaista ja pyytää tätä puhumaan perheelle malliksi triginometriaa.

Jokin päässä kuitenkin sanoo, että mitä tahansa yleisnimeä ei kuitenkaan voi ruveta yhtäkkiä puhumaan, etenkään kovin konkreettista esinettä. Voisiko metsuri puhua puille sahaa? Ompelija puhua neulaa? Puhunpa autolle vähän kesärengasta?

Niinpä Aristoteleen kantapää antaakin viikon sitaattivinkiksi, että jos puhujan suomen kielitaju on sitä luokkaa, että tekee mieli puhua kukkaa, parempi olla hiljaa ja antaa se kukkakimppu!

Pasi Heikura
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Muoti-ilmaukset ovat meille kaikille tuttu riesa. Joskus suuhumme tarttuu jokin sana tai sanonta, jota tungemme joka paikkaan. Tämä on inhimillistä, mutta joskus rasittavaa kuunneltavaa ja silloin läheisillämme on lupa huomauttaa alituisesta jankutuksesta.

Tiedotusvälineissä ilmausten jankkaaminen korostuu vielä entisestään. Tarkkakorvainen kuuntelija kirjoittaa meille näin:

Ehdotan, että perehdytte ohjelmassa joskus ilmaisuun "tässä mielessä", joka on kovasti yleistynyt puhekielessä. Ilmaisu on yleensä turha eikä tarkoita mitään. Se on sukua ilmaisulle "näissä merkeissä" , jota olette jo aikaisemmin valppaasti tarkkaillut. Ilmausta käyttävät monet poliitikot ja niin sanotut asiantuntijat, luullakseni lähinnä puhekielessä.

En kehtaa edes sanoa, kenen Merkittävän Henkilön puolituntisessa haastattelussa laskin kerran 13 "tässä mielessä" -ilmaisua. Hänen sihteerinsä varmaankin myös huomasi tämän epäkohdan, koska seuraavassa haastattelussa laskin enää 7 kertaa "tässä mielessä". Edistystä oli tapahtunut! Häntä ei kuitenkaan saisi radiossa loukata joten jättäkää hänet mainitsematta - huomioikaa vain itse ilmiö "tässä mielessä".

Aristoteleen kantapää nostaa hattua Tarkkaavaiselle kuulijalle ikävän ilmiön hienotunteisesta huomaamisesta. Ja tälle Merkittävälle Henkilölle fraasirikostuomioistuimemme lähettää raskaan tuomion kuulijoiden päivän pilaamisesta ja kielen köyhdyttämisestä, hävetkää, olkaa hyvä!

Pasi Heikura

Kai Ristola:

Sunnuntai-ilta Pitkänsillan kupeessa Helsingissä. Ennen tässä oli pehmopornoa pyörittänyt elokuvateatteri, nyt jo vuosia vapaan teatteriryhmän näyttämö. On kulahtanutta eli viihtyisää. Etenkin kirppareilta hankitun Koko-baarin kalustuksen keskellä viihtyisi ilman sen kummempaa asiaakin.

Varta vasten tänne on kuitenkin tänään tultu. On seitsemäs päivä lokakuuta, vuosi venäläisen toimittajan Anna Politkovskajan murhasta.

Kun polttomoottorilla varustettua menopeliä kiihdytetään kovempaan vauhtiin, silloin kaasutetaan. Kaasutettaessa polttonesteen ja ilman seos singahtaa moottoriin imukanavan ja uimurikammion välisen paine-eron avulla, jolloin männät heiluvat yhä vikkelämmin ja kiihdytys panee renkaat sutimaan.

Nisäkkäiden elimistössä ei uimurikammiota ole, vaikka Ylen teksti-tv:n
raviuutiset hiljan raportoivatkin näin:

Argon kaasutti voittoon Seinäjoella. Hannu Korpi sai tuuletella
loppumetreillä.

Viikon sitaatin lähettäjä, kuulijamme Liisi Rantaruikka Lapualta pohtii, että

Kieli on paitsi kätevä tapa välittää tarpeellisia tiedonantoja, myös mainio väline kanssaihmisten pilkkaamiseen. Erityisen suosittua on aina ollut naapurikyläläisten ja muiden toiskuntalaisten pilkkaaminen. Me kaikki tunnemme Huittisten hullun miehen, mutta kuten Kirsti Mäkinen vastailmestyneessä perinpohjaisessa haukkumanimikirjassaan Lollot ja Kollot osoittaa, pilkkanimiä löytyy yllin kyllin kaikkialta maailmasta ja joka pitäjästä.

Ammattilehdistö on valtava ja useimmille meistä tavallisista lehdenlukijoista enimmäkseen näkymätön lehdistön osa. Useimmiten lehdet eivät värikuvilla ja kiiltävällä paperilla ylpeile, mutta tekevät kuitenkin erinomaisesti työnsä alan sisäisinä tiedonvälittäjinä ja keskustelukanavina.

Tämän viikon sitaattimme tulee idästä, suoraan Itäväylä-lehden sivuilta. Itäväylä-lehden toimittaja tutustui Sipoossa sijaitsevaan mehuasemaan. Siellä todettiin, että vaikka kesä on ollut ennätyskuiva, niin ei helteinen kesä sentään kaikkea ole kuivattanut. Omenoista saadaan kuin saadaankin mehua, vaikka mehuisuusprosentti jää normaalikesää pienemmäksi. Juttu oli otsikoitu monimielisesti:

"Mehut pois Sipoossa"

Aristoteleen kantapää huolestuu ja pohtii onko Helsingin invaasio masentanut sipoolaiset niin, että mehuntekokin on voimatonta hommaa.