Hankimaatuska

Lenkkarit, mustat säärystimet, pitkät kalsarit, juoksuhousut.

Tuubihuivi, appelsiinipipo ja vastaostetut (kylmät) juoksuhansikkaat.

Lumelle!

Lumella oli hyvä juosta. Raskaampaa, mutta samalla pehmeämpää. Tuoretta lunta oli paljon. Aloitin varovaisesti, kuin toipilas, mutta pian huomasin, ettei tarvitse hipsutella. Lenkkari piti hyvin narskahtavalla lumella.

Painelin kävelytietä pitkin leppoisaa tahtia, mutta lumen upottavuus nosti sykettä. Hölkyttely oli siis yllättävän uuvuttavaa. Tai siis tehokasta. Oli pakko pysähtyä pari kertaa kiskomaan vettä. Vesi oli raikkaampaa kuin koskaan.

Ensimmäisellä juomatauolla käännyin katsomaan taaksepäin, omia askeleitani. Tein tärkeän havainnon: jalkaterien tarkkailu on päässyt lipsumaan.

Minulla on harittava askel, eli jalkateräni pyrkivät kääntymään ulospäin. Ei ihan niin reippaasti kuin Chaplinilla, mutta kuitenkin. Olen saanut ohjeet kiinnittää huomiotani jalkoihin ja kääntää varpaita suoraan eteenpäin. Syksyllä vielä muistin, mutta hankimerkit kertoivat lahjomattomasti, että varsinkin vasen jalka on karannut ruodusta. Pari kilometriä menikin sitten huomaamatta, jalkoja ajatellessa. Käännyin vähän väliä tarkistamaan jalanjälkiä.

Kun askel alkoi taipua oikeaan asentoon, poikkesin leveältä auratulta pururadalta laitapoluille. Halusin kokeilla juoksemista kapeaa polkua pitkin. Ehkä se johtui väsymyksestä, ehkä valaistuksesta, en tiedä, mutta jalanjäljet alkoivat näyttää tutulta ja rakkaalta hahmolta...

Näetkö sinä tässä askeleessa maatuskan - vai onko minulla pahasti maatuskoituneet näköelimet?