Pian tämä retki loppuu. Olen pakannut vaatteita, leluja, kirjoja ja futoneita, teepannuja, riisikulhoja, sanakirjoja ja syömäpuikkoja. Ystävien antamia läksiäislahjoja. Vaalin valokuvia, säilytän junalippuja, esitteitä ja vihkosia, kuljetan paperista taiteltua origami-kurkea mukanani. Säilytän asioita, vaikka mielestä ne eivät unohdu milloinkaan.

Japanin aikamme meni eri lailla kuin odotin. En olisi uskonut, että saan niin paljon niin hyviä ystäviä. En olisi uskonut, että lopulta pystyn osallistumaan keskusteluihin, japaniksi. Söimme mitä erikoisempia ruokia, näimme mitä kauniimpia temppeleitä, hiekka-asetelmia ja puutarhoja. Joimme mitä hienojakoisinta vihreää teetä, istuimme iltoja ystävien kanssa tatamimatoilla.

En olisi uskonut, että saisin pidellä kaksiviikkoista japanilaisvauvaa sylissäni, kantaa ystäväni väsynyttä lasta olallani tai saattaa naapurin lapsia päivähoitoon. En olisi uskonut, että söisin mitä tahansa ruokaa mieluummin puikoilla kuin haarukalla tai että kuusi japanilaistätiä auttaisi minua sovittamaan kimonoa. En olisi uskonut, että lapsemme laulaa sujuvasti japanilaisia lastenlauluja, kutsuu donitsia onigiriksi ja syö makirullaa kuin makkaraa.

Monta Japanin haavetta jäi silti toteuttamatta – en käynyt Okinawalla enkä edes Tokiossa. En yöpynyt kapselihotellissa enkä nähnyt Fuji-vuorta. Lonely Planet Japaniin jäi monta avaamatonta hiirenkorvaa. Niiden sijaan koin jotain mitä turistimatkaaja ei ehkä voi kokea. Näin miten japanilaisperheet asuvat, miten he kasvattavat lapsiaan ja kohtelevat vanhempiaan. Näin miten äiti suojelee lastaan tai miten hän toruu tätä. Näin miten pitkiä työpäiviä isät tekevät ja miten äidit sen kaiken muun hoitavat. Sain kurkistaa heidän arkeensa. Ja he antoivat minun viipyä siellä.

Kevääksi meillä oli paljon suunnitelmia. Kunnes tuli eräs perjantai-iltapäivä.

En olisi uskonut, että niin iso osa näin kauniista maasta voi tuhoutua niin nopeasti. Tohokun maaliskuinen maanjäristys ja sitä seurannut tsunami ja ydinvoimalaonnettomuus muuttivat kaiken. En olisi uskonut miten mitättömiltä omat seikkailuhaaveeni sen kaiken rinnalla tuntuvat. Ajatukseni ja sympatiani ovat niiden ihmisten luona, jotka eräänä hetkenä menettivät liikaa. Läheisensä, kotinsa, kylänsä, veneensä, elantonsa. Heidän, joiden me television välityksellä näimme jonottavan kanistereihinsa vettä tai bensiiniä, ilman agressioita, etuilua tai kaaosta. Heidän, jotka ovat menettäneet kaiken ja elävät nyt ydinvoimalatuhojen jättämässä epätietoisuudessa. Heille minä lähetän uskoni ja toivoni. Voimani ja sympatiani.

Pakkaan laukkumme ja kumarran syvään. Tietäen, että vielä joskus näen Fuji-vuoren. Arigatou gozaimasu, sayonara.

Katso kuvat