Olemme olleet täällä pari kuukautta ja jokseenkin näin se menee: meillä on vakioleipomo ja vakiovihanneskauppa, minulla on bonuskortti lähikauppaan (naapuri ehdotti enkä kehdannut kieltäytyä – saan viiden euron etuseteliin vaadittavat pisteet kasaan todennäköisesti viimeisenä Japanin-kuukautenamme), osaan suhailla eri junien ja junayhtiöiden välillä, olemme käyneet ystävien luona teekutsuilla, aamukahvilla ja illallisella, kuljemme oikopolkua supermarketiin ja tiedän, mitä vaippoja en enää ainakaan osta.

Toki tässä on ollut aika suuria  muutoksia - uusi koti, kieli, lähipiiri, ruoka, kaikki. Silti, kun kaksi viikkoa täällä asuttuamme kuljimme kotiin tuttua katua pitkin ja poikamme huudahti rattaista ”Tuolla on meidän koti!”, tiesin, että vaikein on ehkä takana. Ja se vaikein oli toki hieman hämmentävää. Ja näin jälkikäteen vain hauskaa: Ruokakaupassa ei ollut aavistustakaan missä purkissa on maitoa ja missä jogurttia, juna-asemalla en tiennyt mihin suuntaan lähteä ja teitä ylittäessä katsoin aina ensin väärään suuntaan. Ja oli kuuma, Japanin kuumin kesä sitten vuoden 1898. Paita tarrautui ihoon ja ulos pystyi menemään vasta noin viiden aikaan päivällä ja kuudelta tulee jo pimeä. Mutta vaikeaako? Ei niin vaikeaa kuin olin luullut. Haastavaa? Kyllä, ja niin sai ollakin.

Mutta nyt, pari kuukautta myöhemmin, talo, josta olin etukäteen nähnyt vain kolme huonolaatuista digikuvaa ja lähikadun GoogleMapsista (meidän kadullemme surullisenkuuluisa auto ei ollut poikennut), tuntuu kodilta. Tänään tunne vain vahvistui, kun pyöräilimme katsomaan toista kotivaihtoehtoa joka miehelleni oli keväällä esitelty. Tuntui erikoiselta katsoa taloa, mahdollista kotiamme. Se tuntui, no, ihan-miltä-tahansa-talolta. Mietin millaiseksi elämämme olisikaan muodostunut jos olisimmekin valinneet sen. Olisiko meillä yhtä ystävällisiä naapureita? Olisiko siellä ollut yhtä hyvä lähileikkipuisto? Olisimmeko eräänä päivänä kävelleet uimahallin ohi ja poikenneet kysymään vauvauintiryhmää? Olisiko siellä ollut lastenlääkäri viiden minuutin kävelymatkan päässä (kyllä, valitettavasti olemme jo sielläkin joutuneet käymään - kyllä, korvatulehdus). Paljon kysymyksiä, enkä tietenkään koskaan voi tietää millaiseksi alkuvuotemme siellä olisikaan muotoutunut. Täällä se tuntuu jo kohtalaisen helpolta. Tämä on meidän kotimme.

Mutta muutoksesta. Vaikka sen suurempaa shokkia emme ole kokeneet, toki väistämättä toiseuden tunne on koko ajan läsnä ja on epäilemättä helpompiakin maita sopeutua kuin Japani. Mutta uskon, että paljon riippuu omasta asenteesta. Vuoden Japanissa asunut ystäväni sanoi, että ”suurin kulttuurishokki oli kun vuoden päästä muutimme takaisin Suomeen ja ihmiset olivat niin tylyjä”. Niinpä.

P.S. Ai niin, vastaukset edellisen kirjoituksen pohdintoihini:

- Kirjoista mukaan otin mm. Puolikas keltaista aurinkoa, Puhdistus, Myyrä ja joulu, Kahdeksan pilven takaa, Japanin sydämessä, Suuri Muumilukemisto, Syntikirja, Muumien aakkosmatka ja Lonely Planet - Japan.
- Leluista mukaan otimme esimerkiksi junaradan, puisen helikopterin, Heikki-pehmolelun.
- En ole vielä löytänyt puurohiutaleita.
- Talvivaatteista otimme mukaan osan.
- Olen saanut ystäviä, paljon.
- Lapsemme ei ole saanut oksennustautia.
- On toki hämähäkkejä, mutta ei sen enempää kuin Suomessakaan.