gambatte!

  • Varrella virran ja muita lastenkasvatusmetodeja

    Ollapa japanilainen lapsi. Japanissa äidin ja lapsen suhde on vahva: moni nainen jää lapsen saannin jälkeen kotiäidiksi ja on läsnä lasten elämässä koko ajan. Suhde on tiivis ja perustuu kosketukseen - Japanissa muun muassa imetetään pitkään ja lapsia kuljetetaan useimmiten kantaen, joko kantorepussa tai -liinassa, taaperoikäisiä sylissä tai kädestä pitäen. Rattaita näkee harvemmin (puhumattakaan sellaisista, jotka meillä on matkassa. Suomessa pienikokoiset ja kätsyt rattaamme eivät täällä aina mahdu edes metron lippuportista). Ja kun lapset väsyvät, rattaiden sijaan he saavat nukahtaa äitiensä syliin ja nukkuvat siinä äitien kahvittelun/ruoanlaiton/siivoamisen ajan. En ole kertaakaan nähnyt, että vauva/lapsi laitettaisiin vaunuihin varta vasten nukkumaan (ja huokaistaisiin sen jälkeen, no niin, nyt mulla on omaa aikaa!)

    Myös yöunet lapset usein nukkuvat vanhempiensa (tai vain äidin) kanssa kuusi- tai seitsemänvuotiaaksi asti. Tämä voi toki olla vanhempien tietoinen valinta, mutta tilanpuutteen takia Japanissa nukutaan useimmiten tatamihuoneeseen levitetyillä futoneilla, jotka päiväksi korjataan pois. Sänkyjä ei siis välttämättä ole, joten on täysin luonnollista, että koko perhe nukkuu samassa huoneessa. Jos Suomessa perhepedissä nukkumista joutuu selittelemään, niin täällä asia on päinvastoin. Japanilainen ystäväni, joka siirsi 2-vuotiaan lapsensa omaan huoneeseen nukkumaan, ei kehdannut kertoa asiasta ystävilleen.

    Ollapa japanilainen lapsi. Heille annetaan vapauksia ja päätösvaltaa. Siitä huolimatta, itkupotkuraivareita näkee harvemmin, karkkihyllyjen eteen heittäytyjiä tuskin koskaan. Myöskään äitien en ole vielä kuullut korottavan ääntään. Joko tämä harmonia johtuu siitä, että lapsille annetaan enemmän vapauksia ja päätösvaltaa joten ristiriitoja ei synny, mutta näin ollen heille myös annetaan enemmän periksi. Heitä nimittäin aika tavalla hemmotellaan kuusi-seitsemänvuotiaaksi asti, jolloin alkaa raskas ja vaativa kouluputki. Heille on tarjolla huvipuistoja, lastenohjelmia, karuselleja ja - leluja. Ja tuntuu, että viimeksi mainittuja heille ostetaankin mielin määrin. Kerran kaupassa eräs ystäväni ihmetteli pitkään, kun en ostanut pojallemme jotain autoa/junaa/palapeliä, jonka hän olisi tahtonut. Sillä hetkellä.

    Alan Macfarlanen Japanin sydämessä -teoksessa viitataan lasten kehitykseen erikoistuneeseen Shing-Jen Cheniin, joka vertaa lapsuudesta aikuisuuteen siirtymistä joen ylittämiseksi. Tähän suhtaudutaan lännessä ja Japanissa oleellisesti eri tavoin: Chenin mukaan lännessä vanhemmat ovat jo ylittäneet joen, ja he huutavat lapsilleen ohjeita pauhaavan virran ylittämiseen ja jättävät varsinaisen matkan heidän itsensä ylitettäväksi. Japanilaiset vanhemmat puolestaan palaavat virran toiselle puolelle ja tuovat lapsensa sen yli.

    Tosin juuri nyt en haluaisi olla japanilainen lapsi. On tammikuu ja talvi, öisin on pakkasta ja päivisin vain muutama lämpöaste, tuulee. Siitä huolimatta japanilaiset lapset kulkevat shortseissa, kesäkengissä, ilman pipoa ja hanskoja. Puistot ovat tyhjiä, koska on niin samui (=kylmä), että ulos ei voi mennä. Minä ja poikamme leikimme puistoissa kaksistaan, toppatakit kahisten. Ei meillä ole kylmä, tylsää vaan kun ei ole leikkikavereita. En haluaisi olla japanilainen lapsi myöskään siksi, että useimmiten näkisin isääni vain vilaukselta, iltaisin ehkä ennen nukkumaanmenoa ja sunnuntaisin puistossa. Enkä siksi, että koulu (ja myöhemmin työelämä) olisi rankkaa, mutta yhteisössä olisi pysyttävä mukana.

    Mitä tästä kaikesta opin? Paljon. Olemaan lähellä lasta, olemaan rauhallisempi, vaikka uhmaikäisen kaksivuotiaan kanssa se on lähempänä farssia kuin totuutta, olemalla läsnä. Mutta kaiken kaikkiaan, tässäkin asiassa kuten kaikissa Japanin elämäämme liittyvissä kysymyksissä, poimin puolia sieltä (kuten pysyä kannassani olla ostamatta kaikkia leluja) toisia täältä ja uskon että lopputulos on hyvä. Ja mitä siihen virtaavaan jokeen tulee, niin kyllä minäkin palaisin toiselle puolelle ja kantaisin yli.Milla Madetojan Gambatte! -blogi: Lastenkasvatuksesta.

    Kommentoi 4 Lue kommentit


  • Luethan tämän jos siitä ei ole vaivaa

    Se alkoi jo lentokentältä. Saapuessamme heinäkuun viimeisenä päivänä tähän maahan lentokentällä tullivirkailija kasasi pikaisesti laukkumme kärryyn ja kehotti meitä seuraamaan häntä. Hän kulki nopeasti, me perässä kymmenen tunnin lentomatkan jälkeen, väsyneinä, ulkopuolisina ja lapsi kainalossa. Naama punaisena aloin miettiä matkalaukkujemme sisältöä – sittenkin jotain mitä ei saisi tuoda maahan? Otimmeko mukaan jotain sopimatonta ruokaa Suomesta? Paljonkohan me joudumme maksamaan tullimaksuja? Sitten saavuimme isoille liukuoville – maahantuloaulaan. ”Tervetuloa Japaniin, tässä matkatavaranne olkaa hyvä”.

    Olen jo jokseenkin tottunut japanilaiseen ystävällisyyteen ja palvelualttiuteen, mutta silti se yllättää edelleen. Nyt tiedän suunnilleen mitä kannattaa kysyä, tai pikemminkin jättää kysymättä, sillä toinen osapuoli tekee kaikkensa (lue: minun mielestäni liikaa) hoitaakseen asian... Taannoin kysyin uimaopettajalta erään uimahallissa soivan laulun nimeä ja hän kertoi selvittävänsä sen. Kahden viikon jälkeen hän toi minulle printtejä, joissa oli paitsi laulun nimi, myös kaikki säkeistöt sekä japaniksi että englanniksi (ja hänen englanninkielen taitonsa tuntien tiedän hänen tehneen työn sanakirjan kanssa) ja lisäksi kaikkien laulussa esiintyvien eläinten kuvat! ”Olen pahoillani, että tämä kesti näin kauan”, hän sanoi, kumarsi ja ojensi nipun minulle.

    Toisella kerralla kysyin ystävältäni, oliko hän käynyt eräässä kaupungissa jonne suunnittelimme reissua. Ei ollut, mutta seuraavana päivänä hän soitti ovikelloa, tuli paperinipun kanssa ja levitti olohuoneemme lattialle tulostamiaan A4-kokoisia karttoja, pyysi minulta teippiä ja liimasi kartat yhteen. ”Toivottavasti nämä auttavat teitä, olen pahoillani että joudumme näin teippaamaan nämä yhteen.”

    Olen siis jo oppinut, että en käytä ilmaisuja tai pohdi ääneen ”miltäköhän tuo maistuu”, ”mikä tämän bändin nimi on?”, ”onkohan tässä lähellä ruokakauppaa?” koska seurauksena japanilaiset ystäväni tuovat minulle kyseistä ruokaa, polttavat minulle bändin cd:n tai vievät minut autolla ruokakauppaan. Ja minua lähinnä nolottaa. En tiedä miten yleistettävissä tämä ystävällisyyden ilmiö kaiken kaikkiaan on - vai saammeko erityiskohtelua siksi, että olemme ulkomaalaisia ja meitä halutaan auttaa ja pärjäämisestämme huolehtia. Kun kysyin tätä ystävältäni, hän vastasi, että hän on avulias, koska olen itsekin niin ystävällinen. No, siitä en niin tiedä...

    Lähempänä totuutta lienee se, että Japanissa tekoja ja ajatuksia ohjaa vastavuoroisuus ”tee niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän”. Korkea palveluntaso sen sijaan on selvää, koska ihmisiä on niin paljon ja asiakkaista kova kilpailu. Mokiin ei ole varaa. Lisäksi japanilaisten on vaikea sanoa ei (vastakkainasetteluja ei suosita), joten pyydettäessä tai kysyttäessä he tekevät ja toimivat - on tärkeämpää olla kohtelias kuin kertoa kirjaimellinen totuus. 

    Tiedän kompastelevani näissä monimutkaisissa ilmaisuasioissa ja ei-sanan tilalla käytettävien kiertoilmaisujen käyttöä harjoittelen edelleen. Luonteeltani olen suht suoraa tyyppiä ja jo ammatistanikin johtuen miksi-kysymys on kaiken pohjana. Voin vain toivoa, etten ole mokannut kovin pahasti... En nimittäin voi sitä milloinkaan tietää, koska tietenkään kukaan ei sitä minulle kerro (etten mahdollisesti pahoittaisi mieltäni). Toki tiedän saavani anteeksi joitain pikkuasioita (kuten esimerkiksi sen kun eilen menin ovesta sisään ennen miestä), mutta erityishuomiota en halua ainoastaan siksi, että olen vierasmaalainen, vaan koen välttämättömäksi pyrkiä sopeutumaan näihin rajoihin.

    Tämä kirjoitus on loppumaisillaan. Kiva kun jaksoit lukea, olen pahoillani että vein kallista aikaasi.Milla Madetoja Gambatte!

    Kommentoi 4 Lue kommentit


kirjoittajasta

Gambatte

Ylen asiaohjelmien toimittaja Milla Madetoja viettää vuoden Japanissa kotiäitinä kaksivuotiaan pojan kanssa. Kymmenosainen kirjoitussarja seuraa perheen arkea: mikä mietityttää - mikä sujuu kuin tanssi?

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä