Ollapa japanilainen lapsi. Japanissa äidin ja lapsen suhde on vahva: moni nainen jää lapsen saannin jälkeen kotiäidiksi ja on läsnä lasten elämässä koko ajan. Suhde on tiivis ja perustuu kosketukseen - Japanissa muun muassa imetetään pitkään ja lapsia kuljetetaan useimmiten kantaen, joko kantorepussa tai -liinassa, taaperoikäisiä sylissä tai kädestä pitäen. Rattaita näkee harvemmin (puhumattakaan sellaisista, jotka meillä on matkassa. Suomessa pienikokoiset ja kätsyt rattaamme eivät täällä aina mahdu edes metron lippuportista). Ja kun lapset väsyvät, rattaiden sijaan he saavat nukahtaa äitiensä syliin ja nukkuvat siinä äitien kahvittelun/ruoanlaiton/siivoamisen ajan. En ole kertaakaan nähnyt, että vauva/lapsi laitettaisiin vaunuihin varta vasten nukkumaan (ja huokaistaisiin sen jälkeen, no niin, nyt mulla on omaa aikaa!)

Myös yöunet lapset usein nukkuvat vanhempiensa (tai vain äidin) kanssa kuusi- tai seitsemänvuotiaaksi asti. Tämä voi toki olla vanhempien tietoinen valinta, mutta tilanpuutteen takia Japanissa nukutaan useimmiten tatamihuoneeseen levitetyillä futoneilla, jotka päiväksi korjataan pois. Sänkyjä ei siis välttämättä ole, joten on täysin luonnollista, että koko perhe nukkuu samassa huoneessa. Jos Suomessa perhepedissä nukkumista joutuu selittelemään, niin täällä asia on päinvastoin. Japanilainen ystäväni, joka siirsi 2-vuotiaan lapsensa omaan huoneeseen nukkumaan, ei kehdannut kertoa asiasta ystävilleen.

Ollapa japanilainen lapsi. Heille annetaan vapauksia ja päätösvaltaa. Siitä huolimatta, itkupotkuraivareita näkee harvemmin, karkkihyllyjen eteen heittäytyjiä tuskin koskaan. Myöskään äitien en ole vielä kuullut korottavan ääntään. Joko tämä harmonia johtuu siitä, että lapsille annetaan enemmän vapauksia ja päätösvaltaa joten ristiriitoja ei synny, mutta näin ollen heille myös annetaan enemmän periksi. Heitä nimittäin aika tavalla hemmotellaan kuusi-seitsemänvuotiaaksi asti, jolloin alkaa raskas ja vaativa kouluputki. Heille on tarjolla huvipuistoja, lastenohjelmia, karuselleja ja - leluja. Ja tuntuu, että viimeksi mainittuja heille ostetaankin mielin määrin. Kerran kaupassa eräs ystäväni ihmetteli pitkään, kun en ostanut pojallemme jotain autoa/junaa/palapeliä, jonka hän olisi tahtonut. Sillä hetkellä.

Alan Macfarlanen Japanin sydämessä -teoksessa viitataan lasten kehitykseen erikoistuneeseen Shing-Jen Cheniin, joka vertaa lapsuudesta aikuisuuteen siirtymistä joen ylittämiseksi. Tähän suhtaudutaan lännessä ja Japanissa oleellisesti eri tavoin: Chenin mukaan lännessä vanhemmat ovat jo ylittäneet joen, ja he huutavat lapsilleen ohjeita pauhaavan virran ylittämiseen ja jättävät varsinaisen matkan heidän itsensä ylitettäväksi. Japanilaiset vanhemmat puolestaan palaavat virran toiselle puolelle ja tuovat lapsensa sen yli.

Tosin juuri nyt en haluaisi olla japanilainen lapsi. On tammikuu ja talvi, öisin on pakkasta ja päivisin vain muutama lämpöaste, tuulee. Siitä huolimatta japanilaiset lapset kulkevat shortseissa, kesäkengissä, ilman pipoa ja hanskoja. Puistot ovat tyhjiä, koska on niin samui (=kylmä), että ulos ei voi mennä. Minä ja poikamme leikimme puistoissa kaksistaan, toppatakit kahisten. Ei meillä ole kylmä, tylsää vaan kun ei ole leikkikavereita. En haluaisi olla japanilainen lapsi myöskään siksi, että useimmiten näkisin isääni vain vilaukselta, iltaisin ehkä ennen nukkumaanmenoa ja sunnuntaisin puistossa. Enkä siksi, että koulu (ja myöhemmin työelämä) olisi rankkaa, mutta yhteisössä olisi pysyttävä mukana.

Mitä tästä kaikesta opin? Paljon. Olemaan lähellä lasta, olemaan rauhallisempi, vaikka uhmaikäisen kaksivuotiaan kanssa se on lähempänä farssia kuin totuutta, olemalla läsnä. Mutta kaiken kaikkiaan, tässäkin asiassa kuten kaikissa Japanin elämäämme liittyvissä kysymyksissä, poimin puolia sieltä (kuten pysyä kannassani olla ostamatta kaikkia leluja) toisia täältä ja uskon että lopputulos on hyvä. Ja mitä siihen virtaavaan jokeen tulee, niin kyllä minäkin palaisin toiselle puolelle ja kantaisin yli.