Katsoessani pieniä japanilaisia tyttöjä puistossa leikkimässä tai nuoria naisia kadulla kikattamassa, toisinaan mietin millainen tulevaisuus heitä odottaa. Moni todennäköisesti tulee kulkemaan tuttua kaavaa, jossa ensin opiskellaan, sitten ollaan hetki työelämässä, löydetään puoliso, mennään naimisiin, muutetaan pois kotoa (kyllä, usein vasta häiden jälkeen), perustetaan perhe ja – jäädään pois työelämästä, joko kokonaan tai palatakseen vuosien päästä osa-aikatyöhön, joka ei korreloi omaa koulutustasoa. Japanissa äitiys ja työ eivät nimittäin säröttä soi samassa lauseessa, vaan ovat edelleen pitkälti toisensa poissulkevia seikkoja. Koulutuksen ja hyvän työpaikan saanut ystäväni ei ole edes miettinyt töihin paluuta tultuaan äidiksi kolme vuotta sitten ”enhän minä töihin enää aio, nyt minulla on lapsi!”, hän vastasi kun kysyin hänen töihinpaluukuvioistaan.

Äidit ovat lastensa kanssa koko ajan. Aamusta iltaan. Maanantaista sunnuntaihin. Aamupalalta lounaaseen, harrastuksiin, puistoon, preppauskursseille, kauppaan, illalliseen, kylpyyn. Kaiken kaikkiaan äidin pää on lapsen syntymän jälkeen niin kallellaan lapsosen suuntaan, että ehkä vaihtoehtoja ei edes mietitä. Ja onhan se toki lapselle eri kiva tulla koulusta kotiin, kun siellä on aina (ehkä pullantuoksuinen) äiti odottelemassa.

No entäs isät? He viettävät pitkiä päiviä työpaikoilla ja käyvät kotona lähinnä nukkumassa, vaihtamassa vaatteet ja ehkä pari sanaa vaimon kanssa. Usein he saapuvat kotiin noin yhdentoista aikaan illalla, lähteäkseen taas takaisin työpaikalle aamuseitsemältä. Yli puolen vuoden Japanissa asumisemme jälkeen en ole nähnyt suurinta osaa katumme perheiden isistä. Ja olen jo oppinut että jos ystäväni kutsuu meidät kylään, kutsu koskee useimmiten vain minua ja lasta. Syksyllä vielä luulimme, että lauantaiksi sovittu päivällinen olisi tarkoitettu meille kaikille, mutta perille päästyämme siellä olikin vain äitejä ja lapsia. Isäthän ovat töissä, tietty! Me hölmöt suomalaiset!

Äidit ovat lastensa kanssa koko ajan. Tosin nyt kun Japanissa on taloudellinen taantuma, äitejä kannustetaan palaamaan töihin. Mutta päivähoitopaikan saaminen se vasta arpapeliä onkin, tälläkin hetkellä kymmenet tuhannet lapset jonottavat kunnalliseen hoitopaikkaan. Mutta toki jos on tarpeeksi jenejä voi yrittää myös yksityiseen päiväkotiin. Kirjaimellisesti yrittää. 3-vuotias naapurin poika kävi yksityisen päiväkodin pääsykokeissa(!), jossa piti leikkiä yhdessä muiden lasten kanssa, tunnistaa värejä ja hedelmiä yms. Sillä hetkellä ei ehkä napannut leikkiä muiden lasten kanssa joten noup, hoitopaikka ei auennut. Vuoden päästä saa yrittää uudelleen, mutta ei enää kyseiseen yksityiseen (kerran mokattuaan ei voi hakea uudestaan) vaan kunnalliseen päiväkotiin. Toista naapuriani arpaonni sen sijaan suosi (tai miten sen nyt ottaa): heidän 9-kuukautinen vauvansa sai hoitopaikan ja hän on hoidossa äitinsä työpäivän ajan, aamukahdeksasta iltakuuteen.

Äidit ovat lastensa kanssa koko ajan. Ja kun lapsi aloittaa koulun, äiti on silti usein päivät kotona. Viettämässä aikaa muiden rouvien kanssa: pitkiä lounaita, kahviloita, kampaamoa, zumbaa, manikyyrejä ja ripsipermanentteja. Toki myös ruoanlaittoa, siivoamista, kauppareissuja, kodista ja raha-asioista huolehtimista, koko talouden pyörittämistä. Usein mies ei nimittäin välttämättä edes tiedä palkkansa suuruutta, vaan naiset huolehtivat rahoista ja antavat miehelle viikkorahaa(!). Edellä mainittu rouvaelämä lienee vastaus siihen, mikä ihme saa korkeakoulutuksen saaneen, työstään nauttineen naisen jäämään täysipäiväisesti lasten kanssa kotiin. Lisäksi Japanissa perheenäidin roolia arvostetaan ja kotitöitä kunnioitetaan. Osa ehkä palaa sittenkin töihin tienatakseen, osa ehkä haluaisi palata töihin, mutta mies ei anna. Monet puolisot nimittäin haluavat pitää vaimonsa kodin seinien sisällä eivätkä päästä tätä töihin vaikka nainen itse haluaisi.

Äidin vahvan läsnäolon voi nähdä toki paljolti hyvänä asiana (mitä puolta aiempi kirjoitukseni, Varrella virran ja muita lastenkasvatusmetodeja, käsitteli), mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Lapsilla on usein vain äidin malli. Äidit väsyvät olemaan aina läsnä. Nainen joutuu luopumaan urastaan. Nainen tulee riippuvaiseksi miehestään, lapsi äidistään. Koko kasvatusvastuu siirretään äidille. Eräs ystäväni puhui lapsistaan koko ajan ”minun lapseni” -muodossa. Vasta keskustelun päätyttyä hän huomasi asian ja rykäisi ”tarkoitan siis toki meidän lapsiamme”. Vahinko vai totuus?

Toivon, että ne puistossa leikkivät lapset onnistuvat mihin ikinä ryhtyvätkin. Toivon, että äidit ovat tyytyväisiä lapsensa suoritukseen - yrittämisen puutteesta heitä ei ainakaan voi syyttää. Ja olen iloinen kuullessani, että nykyään japanilaisten isien sanotaan osallistuvan lastensa kasvatukseen entistä enemmän. Sitä odotellessa jatkan yritystäni nähdä heistä edes vilauksen.