Se vaatii gambattea. Yhdellä sanalla käännettynä gambatte tarkoittaa tsemppiä. Se on myös blogini nimi, koska vuodeksi ulkomaille muuttoon tarvitaan gambattea: elämiseen uudessa kulttuurissa, tutun sosiaalisen piirin puuttumiseen, uuden luomiseen, kaikkeen tähän ja vielä sataan muuhun tarvitaan gambattea, ja paljon.

Ulkomaankomennuksen suurin epäonnistumisen syy on mukana seuraavan perheen ja etenkin puolison sopeutumattomuus.  Ei ole lainkaan tavatonta, että iloinen ja yhteinen expat-vuosi päättyy siihen, että kotimaahan tullaan eri teitä. Nimittäin. Se, jonka työn perässä matkaan lähdetään, käy toki päivittäin töissä ja löytää sitä kautta päiviinsä rytmin, haasteita ja uusia ystäviä, mutta puolison (tässä tapauksessa minun) on keksittävä itselleen tekemistä, etsittävä se sosiaalinen piiri. Ja viimeistään tässä tarvitaan (ja tarvitsin) gambattea. Ensimmäisinä päivinä, viikkoina, kuukausina tein suurimman työn.

- Puhuin (kielellä jota en osannut) puistossa ihmisille joita en ollut ikinä nähnyt – joko he vastasivat tai eivät, mutta yritin.

- Marssin uimahallin vastaanottotiskille kysymään (kielellä jota en osannut) löytyisikö hallista ryhmää lapsille. Aloitimme ryhmässä josta en tuntenut ketään, uimahallissa, jonka olin vasta paria päivää ennen löytänyt, vahingossa.

- Osallistuin teekutsuille jos meitä pyydettiin. Vaikka olisin ollut miten väsynyt ja uupunut yrittämään puhua japania ja tutustumaan uusiin ja taas uusiin ihmisiin, päivinä, jolloin olisin mieluummin puhunut suomea ja väritellyt muumeja.

Menin, käväisin tai viivyin epämukavuusalueella sen vuoksi, että löydän itsellenikin täältä ystäviä, tekemistä, elämää. Onneksi lähdin, sillä hauskaahan meillä aina oli ja kaikki se kannatti. Nyt, puolen vuoden jälkeen minulla on paljon ystäviä, pojallamme useita leikkikavereita, yhden ystäväni kanssa harrastamme käsitöitä, toisen kanssa urheilemme, kolmannen kanssa teemme japanilaista ruokaa. Olen ollut perinteisellä jouluillallisella, sushi-kutsuilla, 1-vuotissynttäreillä ja saattamassa lapsia päiväkotiin. Meillä onkin mieheni kanssa tainnut kääntyä tilanne jopa päinvastaiseksi: iltaisin se on minun puhelimeni joka piippaa tekstiviesteistä.

Ulkomailla työskentelevistä lähes 70 prosentilla on lapsia mukana. Tärkein lasten kohdalla esiin nouseva kysymys koskee koulunkäyntiä; laittaako lapsi paikalliseen vai kansainväliseen kouluun? Mikä on opetuksen taso? Tämä suuri kysymys oli kohdallamme helppo, sillä lapsemme on vasta 2-vuotias, joten oli selvää että olen hänen kanssaan kotona. Hengaamme päivisin puistossa, joka on kenties helpoin ja aseistariisuvin paikka tavata uusia ihmisiä. Ja ehkä juuri siksi meillä onkin sujunut ilman suurempia ongelmia ja olemme saaneet ihania ystäviä. Naapurini, jolla on teini-ikäiset kaksoset ja jonka perhe on muuttanut miehen työn perässä pitkin Aasiaa viimeiset 15 vuotta, sanoi, että nyt, lasten ollessa jo teini-ikäisiä, ystävien saaminen on huomattavasti vaikeampaa: ei ole enää leikkipuistoja, vaan lapset löytävät omat ystävänsä koulusta ja äidin on löydettävä ne jostain muualta.

Tekemisestä ei tosin ole ollut puutetta ilman puistojakaan. Kotona oleva puoliso on nimittäin se, joka alkuaikoina hoitaa sekä itsensä, että lapsen sopeutumisen, etsii kaupat, kioskit, puistot; hoitaa päivittäiset asiat kuten laskunmaksut, postissa asioinnit tai lääkärikäynnit. Hoidettavat asiat ja päivien sisältö ovat toki samoja kuin kenellä tahansa kotiäidillä Suomessa, mutta kaikki se sama vieraassa maassa vieraalla kielellä on jonkin verran haastavampaa…

Nykyään tarvitsen toki edelleen gambattea, mutta aika paljon vähemmän. Edelleen, minun on hyväksyttävä se, että illanvietossa muut nauravat ja minä en ymmärrä sanaakaan. Hyväksyttävä se, että puistossa muut äidit seisovat ringissä ja itse teen hiekkakakkuja kaksin poikamme kanssa. Mutta mikä tärkeintä, en mieti millaisia vaikeuksia on tulossa, vaan tulee mitä on tullakseen - tiedän, että selviän. Bring it on.