Seilorit

YLEn kisatiimin merimiehet, toimittaja Petri Sjöblom ja kuvaaja Kaj Rehnman rantautuivat muutama päivä sitten meidän maakrapujen joukkoon Pekingiin. Qingdaosta ei tullut hääppöistä suomalaismenestystä, joten kaksikko kiinnitettiin työntekoon sinne missä sattuu ja tapahtuu kisojen loppuun asti.

Merimiehiltä irtosi hauska kuvaus työnteosta vesillä. Purjehdushan on siitä haastava laji myös toimittajille, että rannalta käsin sitä ei voi seurata. Kamerat nostetaan olalle, mikrofonit ja muistiinpanovälineet pakataan reppuihin ja kisajärjestäjien kumiveneet kuljettavat eturivin tarkkailupaikoille ulapalle.

Meidän kaksikkomme on kiertänyt purjehduskisoja jo niin paljon, että siitä ei tullut ongelmaa. Sen sijaan ensimmäiseksi ongelmaksi koitui kielimuuri. Paikalliset kumivenekuskit kun eivät puhuneet muuta kuin kiinaa. Siinä on paha yrittää kertoa, milloin mennään ylämerkille ja milloin maalialueelle.

Helpotusta ei näyttänyt tuovan edes tulkkipalvelu. Ensimmäinen nuori vapaaehtoinen kysyi kymmenen minuutin merimatkan jälkeen naama valkoisena, milloin mennään takaisin maihin? Vastaus oli noin neljän tunnin päästä. Ja koko tuon ajan tulkki makasi veneen pohjalla potien pahaa oloa.

Seuraavana päivänä tulkki oli pirteä nuori nainen. Puheen pulina loppui kuitenkin tällä kertaa puolen tunnin merimatkan jälkeen. Tytön suusta tuli englannin sijaan norjaa seuraavat lähitunnit.

Kolmen päivän, kolmen tulkin ja kolmen putoamisen jälkeen ratkaisu ongelmaan saatiin lopulta paperilapulla. Paikalliset työntekijät kirjoittivat yksinkertaisen listan, josta löytyivät sekä englannin että kiinan kielellä alamerkki, ylämerkki, maalialue jne. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Pelimannit

Kyllä sitä sattuu ja tapahtuu kummallisuuksia toimittajille myös täällä Pekingissä. Selostajakaksikkomme Porttila/Juusela osti paremman tekemisen puutteessa iltojensa iloksi ja mediakylän asukkaiden korvien suureksi riemuksi kitarat.

Illalla töiden jälkeen toimittajilla on tapana kokoontua vaihtamaan kuulumisia mediakylän yhteiseen ”leikkipuistoon”, missä poikien musisointia onkin kuultu useaan otteeseen.

Eräs ilta vanhempi ulkomaalainen herrasmies tuli keskeyttämään poikien näppäilyn ja pyysi heitä kohteliaasti esiintymään myös tuttavilleen. Amatöörikitaristit katselivat hetken toisiaan ja miettivät, että eihän me edes osata oikeasti soittaa? Pojat ottivat kuitenkin haasteen vastaan ja seurasivat miestä.

Ei aikaakaan, kun päädyttiin aukealle, jonka laidalla istui katsomossa liuta eteläkorealaisia, arvokkaan näköisiä pukumiehiä. Eihän siinä vaiheessa auttanut enää perääntyä. Soundia ja sanoja keksittiin lennosta, mutta mahtuipa repertuaariin mukaan myös muutama tunnettu klassikko kuten Iggy Popin Passenger.

Jokaisen esityksen välissä yleisöltä tulivat hillityt, mutta napakat aplodit, hyväksyvien katseiden kera. Kun konsertti päättyi, tuli ”manageri” poikien luo ja totesi:

- Please embrace me, hug me now.

Eli kutakuinkin, pyydän nöyrästi, halatkaa minua nyt! Pojat antoivat herralle kaverilliset karhunhalit, ja vieläpä tuttavallisilla läpsäytyksillä selkään. Miehen arvo nousi katsojien silmissä, ja meidän pelimanneille jäi hauska tarina kerrottavaksi.

Inka Henelius