Minua pyydetään kirjoittamaan kuusisanainen novelli.
Läpihuutojuttu, ajattelen ja lupaudun, vaikka samalla viikolla pitää lähettää uusi romaani kustantajalle. Lupaus kääpiönovellin väsäämisestä ei huolestuta pätkän vertaa.
Illalla lojun sohvalla ja vilkuilen tennismatsia. Alan puolihuolimattomasti kirjoitella telkkarilehden reunaan, mutta saan aikaan pelkkää sottaa. Hermostun, sillä olen luvannut novellin seuraavaksi päiväksi. En saa nukuttua. Romaanin viimeistely, itse asiassa koko kirjoitusrupeama, tuntuu yksinkertaisemmalta kuin tämä rääpälemäinen novelli. Olen kirjoittanut romaania syyskuusta lähtien, olen muokannut ja poistanut, lisännyt ja luettanut muilla, pähkäillyt, noussut aamutunneilla hakkaamaan konetta, ja vähitellen kirja on alkanut valmistua. Mutta nyt en saa kuutta vaivaista sanaa kokoon.
Aamupäivällä minulla ei ole vielä mitään.
Rupean tutkimaan, mitä muut ovat kirjoittaneet. (Sivumennen sanottuna kelvoton neuvo.)
Ernest Hemingway kirjoitti sykähdyttävän tarinan kuudella sanalla.
"For sale: baby shoes, never worn."
Myöhemmin Hemingway sanoi, että se on hänen paras tekstinsä.
Muiden kirjailijoiden mininovelleja löytyy esimerkiksi täältä
Dead line on nyt aivan järkyttävän lähellä. Saan aikaan yhden kelvollisen.
”Vedän sormuksen vessanpöntöstä. Sormeen jää töhnää. ”
Lähetän tekstin mutta minua jää harmittamaan koko homma: mokomien tyhjänpäiväisten kuuden sanan takia pilaan Kanaria-romaanini loppusuoran.
En ole koskaan laskenut romaanin sanamäärää, mutta nyt tarkastan: 34 041 sanaa. Kustantaja ei ole määrännyt eikä tilannut tiettyä mittaa, mutta tämä taitaa olla peruskokoa.
Ilmeisesti jonkinlainen ”normaali” jumittaa aina selkäytimessä, kun en ole koskaan kirjoittanut erityisen pitkään tai erityisen lyhyttä romaania, vaan aina osunut sen kummemmin ajattelematta perusmalliin.
”Sopivat” määrät ja ”kohtuulliset” koot pinttyvät meihin.
Silti lyhyt voi olla vaivalloisempaa kuin pitkä, silti lyhyt voi olla koskettavampaa kuin pitkä. Tai yhtä lailla toisin päin.
