Leikkasin vahingossa tyttäreni kasvot puoliksi.
Tietokoneen ruudulla kasvojen toinen puoli jäi minun naamani viereen ja toinen mieheni naaman puolelle.
Noin vain.
– Toisaalta tyttö on puoliksi mun, sanoin miehelleni.
– Ja puoliksi sun. Mies kääntyi katsomaan ja vastasi:
- Itse asiassa ole sun ollenkaan.
- No ei sit sunkaan, ärähdin.
- Ei sun eikä mun, mies jatkoi ja hymyili.
Sinun lapsesi eivät ole sinun, laulaa Kristiina Halkola Kahlil Gibranin sanoittamassa, Markku Lahtelan suomentamassa ja Eero Ojasen säveltämässä kappaleessa Sinun lapsesi.
En omista lastani, en perhettäni, en kavereitani. En omista ketään.
Edes kirjoittamani kirjat, näytelmät ja kuunnelmat eivät ole enää minun. Ne ovat muuttuneet vieraiksi.
Noinko minä kirjoitin joskus, en muista tuota lausetta,
onko joku käynyt tietokoneella sillä välin kun kävin vessassa?
Viime viikolla olin malilaisten Amoudoun ja Mariamin konsertissa.
Olin kuunnellut vain heidän läpimurtolevyään Dimanche à Bamako (2005). Se on aurinkoinen ja kulkeva teos, jonka teräväinen muusikko Manu Chao tuotti.
Tuon levyn jälkeen Amadou ja Mariam ovat julkaisseet kaksi levyä kahden eri tuottajan kanssa. Uudet biisit eivät innostaneet minua: niissä oli eri klangi kuin Manu Chaon tuottamalla levyllä, ne olivat eri kuuloisia. Ne ovat toisen tuottajan lapsia, ne ovat eri värisiä ja näköisiä monen tekijän jäljiltä.
Miten sitten kaksi kuvataiteilijaa työskentelee kun he tekevät yhteistä veistosta?
Ideat tulevat. Sitten niitä muokataan yhdessä. Jossain vaiheessa teos on valmis. Kukaan ei voi täsmälleen laskea kuinka monta prosenttia ideoista kuuluu toiselle.
Minun keskeneräisiä käsikirjoituksiani lukee kustannustoimittaja, dramaturgi tai kirjoittava ystäväni. Heidän jäljiltään moni asia on mennyt uusiksi. Teokseen on jo silloin sekaantunut moni tekijä. Ei voi enää täsmällisesti määrittää, keneltä tekstin yksittäiset ideat ovat.
Tietenkin ne ovat minun päättämiäni ja minun kirjoittamiani. Ja kanteen painetaan minun nimeni.
Kirjoitan myös sarjakuvaa kirjallisuuslehti Parnassoon. Sarjakuvataiteilija Matti Hagelberg kommentoi käsikirjoitusta aina ennen kuin alkaa piirtää. Helmikuun sarjakuvaan Matti ehdotti sivun keskelle tyhjää ruutua ja muutamaa sanajärjestyksen vaihtoa. Kun sarjakuva ilmestyi viime viikolla lehden sivulla, ei se ollut enää minun lapseni.
Ei se ollut enää Matinkaan.
Parin vuoden päästä en muista, kenen päästä tyhjä ruutu tuli.
Parin vuoden päästä sarjakuva vaikuttaa muukalaiselta.
Niin kuin tämäkin teksti.
