Perustimme yhtyeen ja visionamme oli soittaa Belle & Sebastianin innoittaminaan äärimmäisen hiljaa ja kauniisti mutta silti todella intensiivisesti ja nopeasti.
B&S:n tyyli oli haavoittuva, kömpelö, pieni ja karu. Kappaleet olivat silti täynnä helppoja ja mukana laulettavia melodioita ja musiikista oli helppo ottaa kiinni. Äänitteiden toteutus oli suhinoineen ja totaalisine antimuusikkouksineen tietystä vinkkelistä hellyttävää. Kappaleissa käsiteltiin pieniä asioita mutta voimakkaita tunteita; eristäytyneisyyttä, rakkautta, uskontoa ja elämää. Sävellykset kunniottivat niin vanhaa viihdemusiikkia kuin folkia ja harmoniapoppia.
Useiden muiden paatuneiden elitistien tavoin olen sitä mieltä että yhtye näki parhaat hetkensä kolmella ensimmäisellä albumillaan (Tigermilk (1996), If You're Feeling Sinister (1996) ja The Boy With The Arab Strap (1998)) ja useilla EP:illään, jotka on koottu hienoksi kokoelmaksi joka on nimetty yhtyeelle ominaiseen tyyliin; Push Barman To Open Old Wounds.
Tunnen vähemmän ihmisiä jotka rakastavat tätä kuin tyyppejä, joiden mielestä bändi on täysin kuuntelukelvotonta sontaa, surkeasti soitettua homomaista ininää ja ylipäänsä vain heikkoa musaa.
Vielä suurempaan määrään vihaa ja rakkautta pääsee The Smiths, Morrisseyn laulusta ollaan oikeastaan vain kahta mieltä; se on joko skeidaa tai timanttia. Tälläkin yhtyeellä oli hyvin omanlainen tyylinsä tehdä popmusiikkia, äänikuva oli sinfoninen ja maailmaa syleilevä mutta tekstit tarkkoja omakohtaisia kokemuksia hylätyksi tulemisesta ja murheesta.
Mielestäni kauneus ei ole heikkoutta. Sen tavoittelu on vain erittäin helppoa lytätä.
Niinkuin älyköt, runopojat ja näyttelijät koulussa. Mä en ikinä ollut yksi niistä koska en uskaltanut. Ja nykyään se kaduttaa.
