Musiikkia kuunnellessa täytyy aina välillä rikkoa kaikki palasiin. Sävellyksissä olevat koukut, melodiat ja sointuvaihdot. Tyyli ja ulosanti. Soittajat. Laulu, kitara, basso, rummut. Rytmi.
Meinaan sanoa, että rumpali on tärkein osa bändiä.
Usein rumpalit ovat suuria hahmoja; Bonzo Bonham, Bill Ward, Remu Aaltonen, Keith Moon, Ringo. Kaikille maistui elämä eikä kenenkään bändi olisi yhtään mitään ilman heidän panostaan.
Varsinkin metallimusiikissa tämä on äärimmäisen korostunutta. Usein yhtyeiden äänitteillä muu soitanta on enemmän tai vähemmän samasta puusta veistettyä, usein tuntuu siltä että rumpali on se, joka erottaa hyvän bändin huonosta. Kenen mielestä Dave Lombardon jälkeinen Slayer on kuulostanut Slayeriltä? Slipknot kuulosti perkussionistien ja Floridan teknisiltä deathmetal-rumpaleilta runsaasti lainaavan Joey Jordisonin takia villiltä ja jännittävältä muiden nu-metal-yhtyeiden joukossa. Ja Lars Ulrichin mielenkiintoinen taimikäsitys eli suoranainen paskuus luo Metallican ominaissoundin.
Vaasalainen Rotten Sound, vaikka omassa lajissaan onkin yksi maailman arvostetuimmista yhtyeistä, olisi tuskin saanut niin paljon huomiota jollei rumpalinaan olisi aikanaan ollut Vaasan Kaupunginorkesterin jazzrumpali Kai Hahto. Tälle kolibrinkätiselle blastbeatmestarille on omistettu yhtyeen live-DVD:llä oma osio jossa kamera seuraa pelkästään miehen työskentelyä, se on märkää unta niin konservatorio-opiskelijalle kuin ihmisen fysiikan rajoja tutkivalle.
Useat rumpalit ovat teknisesti päteviä ja soittavat juuri ne "oikeat" rytmit, mutta parhaimmillaan rumpusetti on eläimen käsissä. Rat Scabies soittaa Damnedin ensimmäisellä levyllä kuin riivattu, Keith Moonin koko ura on oma lukunsa ja Buddy Richin läski viileys on kadehtittavaa.
Rytmistä vauhkoontumisella taitaa olla aika luonnolliset syyt. Miksi ihmiset pitäisivät muuten tanssimisesta niin kovasti?
