Tuntuu siltä, että muusikon tai näyttelijän tekemiset voidaan joskus sivuuttaa täysin toteamalla vain että hän on ylipainoinen. Totuttuihin ihanteisiin mahtumattomuus voi vetää pahimmassa tapauksessa maton alta loistaviltakin jutuilta.
’Leppoisat läskit’ ovat omiaan saamaan pelkästään huumorirooleja, mm. Chris Farley, John Candy ja tietyin varauksin Jack Black, kun taas musiikin puolella Roctumin ja Poison Idean tyylisissä yhtyeissä kauneusihanteen kääntöpuolta käytetään vahvuutena, ehkä jopa hieman vitsin varjolla.
Itse Elvis kärsi aikamoisista painonheittelyistä. Hän oli amerikkalaisen kulutushysterian (ja aika monen kemikaalin yhteisvaikutuksen) uhri. Muistan dokumentin Elviksen kokista, joka kertoi tarinoita miehen ruokailutottumuksista, se oli aika hyytävää katsottavaa.
Pointtina on se, että musta tuntuu siltä, että yleinen mielipide Elviksen loppuaikojen keikkataltoinneista on säälivä, vaikka barbituraattien ja paskaruoan turvottama ikoni esitti kappaleitansa antaumuksella ja fantastisesti.
Tämä on siis vain oma mielipiteeni ja näppituntumani, toisin todistavia esimerkkejähän on kymmeniä ellei satoja.
Elton John on hieman pyöreä. Meat Loaf on todella raskaan sarjan äijä ja nerona pidetty, Suomesta esimerkkejä löytyy Fredistä ja Jani Wickholmista nykyiseen Vesa-Matti Loiriin.
Luin Iltalehdestä Toni Wirtasen laihdutuskuurista, hän yritti laihduttaa laihasta varrestaan kesän keikkoja varten muutaman kilon, Minulla on tällä hetkellä ihan samanlainen kuuri päällä. Syön pelkästään proteiiinia vaikkei mitään tuloksia tulekaan.
Eräs musiikkialalla aktiivisesti toimiva ystäväni sanoi palattuaan reissusta että "laihduin viisi kiloa, nyt tuntuu että on karisma kateissa".
Tämä antaa uskoa siihen, ettei suosio ja paino kulje käsi kädessä.
