Radiokanavia syytetään usein soittolistojen käyttämisestä. Kanavat pyörittävät päivästä toiseen samoja hittikappaleita, tekevät hyvistäkin kappaleista kuluneita renkutuksia ja luovat ylipäätään vääristyneen kuvan nykypäivän musiikkitarjonnasta. Ja kanavat puolustautuvat muun muassa sillä, että uusille kappaleille saadaan riittävästi radiosoittoa. Toiset tykkää, toiset ei. Jotkut eivät välitä.
Mediassa esiintyy myös toisenlaisia soittolistoja, joiden suppeuteen ei juurikaan oteta kantaa. Nimittäin kaupallisilla tv-kanavilla. Kotimaisista kanavistamme etenkin Nelonen ja Sub mainostavat omia ohjelmiaan jokaisella mainostauolla. Eikä siinäkään sinänsä mitään, sillä useimmat ohjelmamainokset ovat taitavasti ja oivaltavasti tehtyjä. Ja kun niitä näkee tarpeeksi usein ohjelmat, niiden sisällöt ja esitysajat jäävät varmasti mieleen. A vot. Kanavan tavoite on saavutettu.
Mutta katsojan näkökulmasta näissä ohjelmamainoksilla on myös kääntöpuolensa. Ja se liittyy musiikkiin. Jo muutaman vuoden ajan tv-kanavat ovat käyttäneet mainoksissaan uutta musiikkia. Tämä on tietysti hyödyllinen tilanne levy-yhtiöille ja artisteille, jotka saavat nostetta uusille kappaleilleen. Ja uusien kappaleiden toivotaan tuovan nostetta tv-kanavien ohjelmille. Ja vielä parempaa, jos kappale tuo mieleen ohjelman tai toisin päin.
Mutta se toistojen määrä. Vaikka et katsoisikaan televisioon päin ja sieltä alkaa kuulua esimerkiksi AC/DC:n kappale, tiedät ihan tasan tarkkaan, mitä ohjelmaa jälleen kerran mainostetaan. Ja kun näet ja etenkin kuulet saman mainoksen illasta toiseen useaan otteeseen, alkaa pakostakin inhota koko biisiä ja siinä samalla sitä mainostettavaa ohjelmaa. Ja kanava vaihtuu.
Naps.
Pahinta näissä suppeissa soittolistoissa on se, että niiden jättämiin jälkiin törmää vuosienkin jälkeen. Haluankin tässä nyt kiittää Nelosta siitä, että aina kun kuulen muutoin niin mahtavan Pariisin Kevään Pikku-Huopalahti -kappaleen alkusoinnut, mieleeni tulee välittömästi naisten seksiohjelma. Kirvelee. Ja pahasti.
