Näin YLE Uutisten englanninkielisten uutisten (YLE News) nettisivuilla artikkelin, joka oli otsikoitu For Finns, Summer Means Festivals. Jutussa kerrotaan, kuinka monet suomalaiset suuntaavat kesällä maalla sijaitsevien mökkien lisäksi festivaaleille. Ja tarjontaahan riittää kansanmusiikin ja oopperan kautta rockfestareihin. Mutta miksi suomalaiset sitten kesäisin kirmaavat festivaaleille ja erityisesti rokkaamaan?
Kesäfestareista vouhottaminen alkaa Suomessa jo varhain kevättalvella, kun järjestäjät alkavat julkaista ensimmäisiä artistikiinnityksiään. Ai se tulee esiintymään sinne! Se on pakko nähdä, kun se ei oo käyny Suomessa yli kymmeneen vuoteen! Ai nytkö ne on comeback-kiertueella? Ei mutta voinkohan mä sittenkään lähteä, kun pitäis mennä sinne toisillekin festareille! Ja mites kun mä jo ostin viime syksynä liput niihin muutamaan areenakonserttiin! Vai pitäiskö lähteä jonnekin ulkomaille festareilla, missä näkis myös ne bändit, jotka ei tulekaan tänne kesällä! Musiikkidiggarille kesäsuunnitelman tekeminen voi siis olla haastavaa.
Tuntuukin melkein että suomalaisille festareilla käyminen on osa kansalaisvelvollisuutta. Omiin tuttuihin törmätessä ainakin puheeksi tulee ennen kesää, että mille festareille kukin on menossa. Tai sitten vastaavasti kesän jälkeen, että missä tuli käytyä ja mitä jäi mieleen. Mutta eihän se tietenkään kaikilla näin mene. Tästä muistutuksena itselle oli YleX-kanavalla tullut Festarineitsyt-sarja. Siinä haastateltiin ihmisiä, joille festarikokemus oli ensimmäinen olipa roolina sitten työntekijä, artisti tahi festarikävijä. Yksi haastateltavista oli Idols-kisan kakkonen Anna Puu, joka heitti ensimmäisen festarikeikkansa Provinssirockissa. Satuin näkemään tuon keikan Seinäjoella ja siellä kyllä näki artistin koko olemuksesta, kuinka jokin suuri tavoite uralla oli juuri sillä hetkellä tavoitettu.
Oma ensimmäinen festarikokemukseni oli vuonna -95 Messilän Juhannuksessa. Oli pakko päästä katsomaan The Prodigya ja sinnehän sitä eturiviin päädyinkin seisomaan jonkun tuntemattoman varpaille. Mieleen jäi hikisen ja mahtavan keikan lisäksi se tunne, kun tajusi ensimmäistä kertaa, mistä festareissa olikaan kyse. Hyvät ystävät, kesäinen fiilis, hullunkuriset festarimatkat, tunkkainen telttamajoitus, se yhteenkuuluvuuden tunne jne.
Vanhemmiten sitä pohtii, että jaksaisiko sitä nyt viikonlopuksi lähteä niin kamalan kauas katsomaan jotain yhtä bändiä. Ja kun se maksaakin vielä niin paljon. Ja minähän en varmasti teltassa ainakaan öitäni vietä! Suihku pitää ainakin olla ja hyvä aamupala! Niin ja oma vessa! Ja kannattaako sitä ylipäätään lähteä, kun voihan sitä omaa suosikkiyhtyettä kuunnella paljon paremmilla soundeilla kotisohvalta.
Kun nämä ajatukset hiipivät mieleeni, muistelen sitä ihan ensimmäistä festarikokemusta. Samaan fiilikseen ei tietenkään enää pääse, mutta se ei ole enää tarkoituskaan. Jokainen festivaali on erilainen, usein aivan eri ihmisten kanssa koettuna. Näistä kokemuksista on sitten jotain muisteltavaa pimeneville syysilloille. Ja eihän kesän jälkeen mene enää kovin montaa kuukautta, kun voi jo taas aloittaa seuraavan kesän festariaikataulun suunnittelemisen.
